Tänä viikonloppuna teattereihin saapuu ”korkeammalle, nopeammalle ja pidemmälle” tähtäävä ”Captain Marvel”, joka on 21. Marvelin elokuvayleisön (”Marvel Cinematic Universal”, MCU) elokuvakokonaisuudessa ilmestynyt elokuva vajaaseen 11 vuoteen. Elokuva kertoo MCU:n ensimmäisen ison valkokankaan itsenäisen naispuolisen supersankarin syntytarinan (vuoden 2017 ”Wonder Woman” on kilpailevan DC Comicsin omistuksessa), ja se yrittää projisoida historiallisen pussukan auraa, ja sen julkaisupäivä on ajoitettu samaan aikaan kansainvälisen naistenpäivän kanssa. ”Mustan pantterin” visiota odottavat joutuvat kuitenkin pettymään. Nautittava, hauska ja yleisesti ottaen voimaannuttava ”Captain Marvel” on vankka sarjakuvaelokuva – mutta se ei murra juurikaan elokuvallista tietä.

Marvel-elokuvien panteonissa ”Captain Marvel” sijoittuu jonnekin ”Iron Manin” alapuolelle mutta kauas ”Doctor Strangea”, epäkiinnostavaa ”Muurahaismiestä” ja juustoista, mutta silti itseään tärkeilevää alkuperäistä ”Thoria” korkeammalle. Se on typerä, toiminnantäyteinen ja vaikka sen keskiössä on voimakas nainen, se ei näytä olevan erityisen kiinnostunut feministisestä kannanotosta. Olipa kerran kova nainen, joka putosi Maahan ja pelasti sen sitten.

Riemastuttava, hauska ja yleisesti ottaen voimaannuttava ”Captain Marvel” on vankka sarjakuvaelokuva – mutta se ei juurikaan avaa elokuvallista tietä.

Ollaksemme reiluja, ”Captain Marvelilla” on jo selkeä polku edelläkävijäelokuvan ”Wonder Woman” ansiosta. Mutta vaikka elokuvia väistämättä verrataan toisiinsa, niitä ei todellakaan pitäisi verrata. ”Wonder Womanilla” oli jotain todistettavaa; se tunsi, että sen piti olla parempi kuin kaikki muut DC Comics -elokuvat, jotta se otettaisiin vakavasti. ”Captain Marvelin ei enää tarvitse tehdä niin. Loppujen lopuksi ”Wonder Woman” oli jo neljännesvuosisadan vanha, kun Captain Marvel esiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1967 – mieshahmona, joka paljastui lopulta avaruusolennoksi, kree-heimoon kuuluvaksi Mar-Velliksi.

TILAA THINK WEEKLY -UUTISKIRJALLISUUS TÄÄLTÄ

Uudessa ”Captain Marvel” -elokuvassa tämä epämukava historian pätkä korjataan osana hahmon esittelyä. Sarjakuvan naispuolinen, Carol Danversin versio – jota aluksi kutsuttiin nimellä ”Ms Marvel” – esiteltiin vasta 1970-luvun lopulla, nyt jo edesmenneen Captain Marvelin tyttöystävänä. ”Kapteeni”-nimitys annettiin hänelle virallisesti vasta vuonna 2012, kun MCU oli jo vakiintunut Disneyllä ja yhtiö todennäköisesti etsi naissankaria, joka voisi kantaa oman elokuvansa. Uudessa elokuvassa Marv-Vell on edelleen Kree-hahmo, joka kuolee ja auttaa kuolemassa Danversia saamaan uusia voimia. Mutta tässä uudelleenkertomuksessa Marv-Velliä näyttelee Annette Bening, ja hän on enemmänkin pomo/mentorihahmo.

Mutta vaikka ”Captain Marvel” ei varsinaisesti murskaa lasikattoja, se ei myöskään vähättele naisten kokemuksia. Danvers (Brie Larson), joka on nyt ristitty uudelleen ”Versiksi”, kuuluu Starforce-nimiseen eliittijoukkueeseen, joka taistelee suojellakseen Kree-kotimaailmaa Skrullilta, vaaralliselta ja muotoa muuttavalta kilpailevalta rodulta. Hänellä ei ole mitään muistikuvaa elämästään Maassa, kunnes hänen komentajansa Yon-Roggin (Jude Law) johtama tehtävä menee pieleen. Skrull Talos (Ben Mendelsohn) sieppaa Versin; yrittäessään paeta hänen kynsistään Vers syöksyy takaisin Maahan. Siitä eteenpäin Versin tarinasta tulee tarina, jossa hän yrittää purkaa entisen elämänsä mysteeriä ja sitä, miten hän sai salaperäiset voimansa, apunaan nuori S.H.I.E.L.D.-agentti Nicholas Fury (häiritsevästi de-ikäistynyt Samuel L. Jackson) ja oudon älykäs kissa nimeltä Goose.

Oscar-voittaja Larson pohjustaa elokuvaa tuoden oikeanlaista energiaa sankarin rooliin, joka kamppailee muistellakseen sankarillista syntyperäänsä, ennen kuin on liian myöhäistä. Hänen kemiansa Jacksonin kanssa on loistava; he muodostavat upean kaverikomediatiimin. On myös virkistävää, että ensimmäistä kertaa 21 elokuvaan ei ole heteroseksuaalista rakkaustarinaa. Danversin emotionaalisesti intensiivisin suhde on naisen, ilmavoimien lentäjätoverin ja parhaan ystävän Maria Rambeaun (Lashana Lynch) kanssa, jonka kanssa hän harjoitteli ennen muistinsa menettämistä. Maria oli uskonut ystävänsä kuolleen, mutta kun Vers tulee esiin uskomattoman tarinan ja epätäydellisten muistojen kanssa, heidän suhteensa auttaa sankariamme löytämään itsensä uudelleen.

Oscar-voittaja Larson pohjustaa elokuvaa tuoden oikeanlaista energiaa sankarin rooliin, joka kamppailee muistellakseen sankarillista syntyperäänsä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Elokuvan varsinainen tähti saattaa kuitenkin olla Hanhi kissa, jota näyttelee neljä kissaeläintä strategisen fotorealistisen CGI-tekniikan ohella. Goose varastaa jokaisen kohtauksensa ja on ollut markkinointiosaston salainen ase, jota on käytetty elokuvan myymiseen jokaiselle Amerikan kissanaiselle. Se on jo yksin pääsymaksun arvoinen.

Loppujen lopuksi ”Captain Marvelin” selkein identiteetti on esiosa. Se toki sisältää mahdollisimman monta prequel-kliseetä. Esimerkiksi Nick Fury käyttää nykyelokuvissa silmälappua. Siksi hän viettää suuren osan Captain Marvel -elokuvasta keräämällä silmävammoja. Samoin elokuvan suuri käänne saattaa yllättää fanit, jotka eivät ole kiinnittäneet paljon huomiota edeltävien Marvel-elokuvien ja -sarjojen yksityiskohtiin. Mutta kaikki, jotka ovat seuranneet tilannetta, vain kohauttavat olkapäitään, kun verho vedetään taaksepäin.

Jos jotakin, ”Captain Marvelia” pitäisi verrata ”Guardians of the Galaxyyn”, erityisesti soundtrackin osalta. Molemmat elokuvat luottavat vahvasti nostalgisiin musiikkihetkiin suurten kohtausten aikana. Vaikka tämä keino onkin hieman juustoinen, se on tehokas, ja useampi kuin muutama GenX-nainen ilahtuu siitä, että ”Captain Marvel” kaataa pahiksia No Doubtin vuoden 1995 lähtemättömän hitin ”I’m Just A Girl” tahdissa.

Jotkut saattavat valittaa, että tuollainen kohtaus on liian nenä päähänpistävä, mutta ”Captain Marvel” ei välitä siitä, mitä mieltä olet. Elokuvan lopussa hahmon syvä ilmestys on, ettei hänen tarvitse todistaa itseään kenellekään, eikä hänen tarvitse pyytää anteeksi mitään. Hän on mitä on, ja kaikkien on parasta häipyä tieltä. ”Captain Marvel” on myös sitä, mitä se on – suhteellisen hyvä supersankariblockbuster – eikä se yritä olla mitään sen kummempaa. Loppujen lopuksi, miksi naispuolisten supersankareiden pitäisi pyytää anteeksi sitä, että he näyttelevät yhtä ihastuttavan juustoisesti kuin pojat ovat näyttelleet vuosikymmeniä?