Nokkonen
Urtica dioica
- Nimi myös: Nokkonen, nokkonen
- Suku: Urticaceae
- Kasvatusmuoto: Nokkoset ja nokkoset (Urticaceae): Kasvutapa: Monivuotinen yrtti. Juurakkoinen. Muodostaa tiheitä kasvustoja.
- Korkeus: 30-150 cm (12-60 in.). Varsi yleensä haaraton, nelisärmäinen, pistokarvainen.
- Kukka: Kasvi kaksikotinen (staminaatti- ja pistoolikukat eri kasveissa), kukat hyvin pieniä. Kantakukka: terälehdet 4, kuten verholehdet, harmaankeltaiset. Heteitä 4, ponnet keltaiset. Terälehdet: 4 terälehteä, kuten verholehdet, erikokoisina pareina, harmaanvihreät, karvaiset. Yksi verhiö, tiehyt harjamainen. Kukinto kerrannaismainen, 4-8 cm pitkä, pidempi kuin lehtien varret.
- Lehdet: Vastakkain kasvavat, varrelliset, suippokärkiset. Varsi suoria, pistäviä karvoja. Lapa soikea-kapean soikea, tyvi sydänmainen tai pyöreä, pitkäkärkinen, sahalaitainen, alapuolella pistokarvainen (joskus ilman pistokarvaa), tummanvihreä. Lapa vähintään kaksi kertaa niin pitkä kuin leveä, varsi enintään puolet terän pituudesta.
- Hedelmä: Elliptinen, litteä, tylsä, kellanruskea, 1-1,5 mm (0,04-0,06 tuumaa) pitkä, hedelmiä suojaavat terälehdet.
- Elinympäristö: Kasvupaikat: Pihat, puutarhat, muurit, tienvarret, penkereet, laitumet, pellot, joutomaat, hakkuuaukeat, ranta- ja puronvarren lehtipuuvaltaiset metsät, rehevät sekarämeet.
- Kukinta-aika: Heinä-syyskuu.
Nokkonen voi olla vihannespuutarhoissa todellinen riesa, mutta se on myös yksi Suomen monipuolisimmista ja hyödyllisimmistä kasveista. Nuoret versot ovat maukkaita ja erittäin terveellisiä keitoissa, pataruoissa ja pannukakuissa. Se on niittänyt mainetta myös hyödyllisenä lääkekasvina monessa muodossa: teenä, tinktuurana, jalostettuna homeena, sellaisenaan tai vaikka vispilänä. Sen kuitua voidaan käyttää samalla tavalla kuin pellavaa: se on luultavasti vanhin ihmisen tuntema kuitukasvi, ja sitä käytettiin kivikaudella verkkojen ja myöhemmin myös vaatteiden valmistukseen. Rikkaruohoina kasvavasta nokkosesta voi saada erinomaista viherlannoitetta vihanneksille ja kukille.
Jopa sen, miten kasvi pistää, voi ymmärtää eri tavalla, kun ymmärtää, miten nerokas järjestelmä pistokarvojen rakenne on. Karvan nuppumainen kärki katkeaa pienimmästäkin kosketuksesta ja teräväreunainen pinta lävistää ihon kuin injektioruisku. Ontto hius ruiskuttaa nestettä pullomaisesta pohjastaan, ja sen hapot ärsyttävät ja polttavat ihoa. Näin nokkonen suojaa itseään syömiseltä, ja suuret laiduntajat jättävät sen rauhaan. Se on kuitenkin puolustuskyvytön pienten kilpikonna-, riikinkukko-, kartano- ja puna-amiraaliperhosten toukkien pieniä leukoja vastaan, jotka käyttävät pistäviä karvoja suojellakseen itseään. Ihminen voi käyttää hanskoja välttääkseen pistoksen saamisen.
Pistiäinen on yleisesti ottaen melko yleinen koko Suomessa. Yleisempi alalaji ssp. dioica on kotoisin vain Etelä-Suomen rannikkoalueelta, mutta se on kulkeutunut asuttujen alueiden laitamille lähes kaikkialle. Pohjois- ja sisä-Suomessa lehtipuuvaltaisissa metsissä kasvavalla kapealehtisellä alalajilla ssp. sondenii ei ole juuri lainkaan pistoa. Sen lähisukulainen yksivuotinen nokkonen (U. urens) liittyy vanhaan kulttuurivaikutteeseen ja on harvinaistunut Suomessa. Sen varsi on usein haarautuva ja lehtivarsi suhteellisen pitkä, noin 2/3 terän pituudesta.
Vastaa