Teini-ikäisenä Paul Jason Klein halusi kovasti autoa, ennen kuin hänestä tuli nykyään mahtavan rock ’n’ roll -trio LANY:n keulahahmo. Hän keskitti lähes kaikki energiansa ja kykynsä tavoitteeseen. Hän kärsi vaivalloisista ja työläistä pianotunneista ja niiden vaatimista viikoittaisista harjoitustunneista. Hän työskenteli saadakseen jokaisesta standardoidusta kokeesta mahdollisimman hyvän arvosanan. Kyse oli vain siitä pirun autosta. Klein, joka oli joutunut hyvin vakavaan musiikinopetukseen viisivuotiaana, oli myöhemmin tehnyt sopimuksen vanhempiensa kanssa. Jos hän saisi musiikkistipendin jostakin korkeakoulusta tai yliopistosta, heidän olisi ostettava hänelle auto. Se oli ensimmäinen suuri elämäntavoite, jonka hän saavutti (hän sai lopulta kaksi stipendiä), mutta se ei jäisi viimeiseksi. Ja viimeisin on tietysti LANYn uusi LP, Mama’s Boy. Lokakuussa julkaistu albumi osoittaa bändin ylivertaisen lahjakkuuden ulkoiseen havainnointiin, itsetutkiskeluun ja kovaan työhön.

”Jos kuuntelet biisejä, joita kirjoitimme neljä vuotta sitten”, Klein sanoo, ”jos ottaisit nuo biisit ja laittaisit ne vastakkain kappaleen ’Paper’ kaltaisen kappaleen kanssa levyllä Mama’s Boy, se ei olisi sama bändi”. Se harppaus, jonka olemme ottaneet äänellisesti ja konseptuaalisesti, on tähtitieteellinen. En puhu omiin sarviini – meillä on selvästi vielä paljon työtä tehtävänä. Niin paljon parantamisen varaa. Mutta tällaisen harppauksen tekeminen neljässä vuodessa onnistuu vain olemalla raa’asti rehellinen itselleen ja bändikavereilleen.”

Kappaleiden kirjoittamisesta puhuttaessa tulee usein mieleen ajatuksia silloista ja kertosäkeistä. Tai ehkä sävellajit tai lyöntiprosentti. Mutta toinen keskeinen osatekijä on ilmaistujen ajatusten spesifisyys, artikulointi ja timantinkirkas selkeys. LANYa kuunnellessa on selvää, että bändi välittää näistä seikoista. Kuten missä tahansa hyvässä kappaleessa, siinä on kerroksia. Siellä on puhdas kiilto, korkea tuotantoarvo, joka tekee musiikista välittömästi miellyttävää useimmille, mutta ilmaistut ideat muuttuvat usein yhä mielenkiintoisemmiksi, kun niihin syventyy. Lauluja Los Angelesissa asumisesta, vaikka sydän on Oklahomassa. Lauluja suhteesta, joka näyttää hyvältä vain paperilla, mutta ei tunnu oikealta. Lauluja siitä, miten kerrot äidillesi, että olet käyttänyt kokaiinia.

”Oli vaikeaa istuttaa äitini alas ja kertoa hänelle, että olin käyttänyt kokaiinia”, Klein sanoo. ”Sitä äiti ei halua kuulla. Mutta yritän kirjoittaa asioista, jotka todella merkitsevät jotain.”

Tänään Klein sanoo yrittävänsä metaforisesti juosta kohti asioita, jotka pelottavat häntä eniten. Nuorena Nashvillessä asuvana lauluntekijänä hän hylkäsi liian tavallisen paikallisen soundin ja löysi yksitoikkoisuutta siellä, missä muut löysivät lohtua. Niinpä hän muutti Los Angelesiin hetken mielijohteesta, joka tuntui yhä enemmän kutsumukselta. Angelesin kaupungissa asuessaan Klein piti kuitenkin yhteyttä kotimaan ystäviinsä, kuten muusikoihin Charles ”Les” Priestiin ja Jake Clifford Gossiin. Molemmat ovat taitavia – itse asiassa liian taitavia, jotta Klein olisi aikoinaan lähestynyt heitä yhteismusisoinnista.

L.A:ssa Klein kuitenkin seurasi, kun Priest ja Goss alkoivat tehdä yhteistyötä ja julkaista kappaleita uudessa, vähän odotuksia herättäneessä projektissa. Klein ihastui heidän musiikkiinsa. Hän oli ollut liian ujo pyytääkseen muusikoilta yhteistyötä henkilökohtaisesti, mutta Los Angelesissa ollessaan häneen tarttui rohkeus – itse asiassa samanlainen rohkeus, jota hän tunsi kerran lukiossa netissä puhuessaan nätille tytölle, jota saattoi olla vaikeampi lähestyä lounasravintolassa – ja Klein kysyi lopulta, voisiko hän lentää takaisin Nashvilleen säveltämään kavereidensa kanssa.

”Soitin rohkeasti Jaken luokse ja kysyin, voinko lentää viikoksi Nashvilleen kirjoittamaan kappaleita kanssanne?”. Ja hän vastasi: ’Ehdottomasti!’ Niinpä lensin sinne neljäksi päiväksi ja kirjoitimme ja äänitimme kaksi ensimmäistä biisiä. Laitoimme ne nettiin, muistaakseni 22. huhtikuuta 2014. Ja viikon sisällä saimme noin viisi sähköpostiviestiä eri levy-yhtiöiltä, joissa kysyttiin, keitä me olemme.”

Triolla ei ollut aavistustakaan, millaista vastakaikua biisit, jotka he kirjoittivat ja äänittivät yhdessä Nashvillen makuuhuoneessa, saisivat. Klein, jolla ei ollut aiemmin ollut juurikaan menestystä levy-yhtiöiden tai levytyspaikkojen kanssa, muistaa soittaneensa ainoalle ystävälleen, joka oli kyvykkyyksien ja musiikinhallinnan parissa. Muutama sähköpostiviesti välitettiin eteenpäin, ja ystävä, joka näki, että kyseessä olivat lailliset tarjoukset, lensi seuraavana päivänä Ruotsista Lontooseen edustamaan yhtyettä tärkeissä levy-yhtiö- ja liiketapaamisissa. Pian tämän jälkeen hän irtisanoutui työstään ja on siitä lähtien manageroinut LANYa. Ja vaikka nykyään makuuhuone-äänitykset ovat yhä enemmän esillä, silloin näin ei ollut.

”Minusta tuntuu, että me keksimme makuuhuoneen popin!” Klein sanoo.

Luova menestys on kaukana niistä alkuvuosista, jolloin Klein pelkäsi pianotuntejaan. Vaikka hän inhosi niitä silloin, Klein sanoo olevansa niistä nyt kiitollinen. Mutta vaikka harjoittelu tarjosi vahvan musiikillisen perustan, vasta kun hän alkoi kirjoittaa omia kappaleitaan, hän todella omaksui musiikin. Nykyään Klein voi pompotella kappaleideoita tunnetuilta artisteilta, kuten ystävältään ja mentoriltaan John Mayerilta, joka on yksi viime aikojen menestyneimmistä ja polarisoivimmista muusikoista. Kevytkenkäisenä oleminen tarjoaa kuitenkin ainutlaatuisen näkökulman. Jos älykkyys on kykyä pitää päässään kaksi vastakkaista ajatusta yhtä aikaa, niin polarisaatio voi johtaa viisauteen.

”Jos kysymykset loppuvat, kappaleetkin loppuvat”, Klein sanoo.

Kun niin monet kysymykset pyörivät musiikin, kiertueiden ja kenties sivilisaation tulevaisuuden ympärillä, Klein yrittää kääntää jämähtäneen COVID-19:n aikakauden musiikilliseksi tuotannoksi. Tavallaan se on ainoa todellinen vaihtoehto, joka hänellä on, kun otetaan huomioon julkisia kokoontumisia (tai edes henkilökohtaisia kontakteja) koskevat tiukat rajoitukset. Kuten monet muutkin, Klein sanoo, hän ei olisi koskaan uskonut olevansa bändissä, joka on kielletty kiertämästä. Mutta ehkä tämä kaikki on viime kädessä yksi suuri oppitunti hypoteettisten odotusten hillitsemisestä. Kuten uudenvuodenaattokokous, jossa kukaan ei toivo elämänsä huippuiltaa – ehkä se on ainoa tapa suhtautua tulevaisuuteen. Ehkäpä vain löytämisen pitäisi näyttää tietä – kappale kerrallaan.

”Musiikki tuntuu olevan ainoa asia, josta kaikki voivat olla samaa mieltä”, Klein sanoo. ”En tiedä, olenko koskaan tavannut ketään, joka ei pidä musiikista. Olet luultavasti psykopaatti, jos näin on. Ja menen vielä askeleen pidemmälle – kun menet muihin maihin ja soitat musiikkia muualla kuin äidinkielellä, saat silti jotenkin yhteyden ihmisten sieluihin.”