Robert Frostilla on se kyseenalainen kunnia, että hänet tunnetaan maailmalla runoilijana, joka tarttuu päivän kliseisiin. Hänen runonsa ”The Road Not Taken” (Frostin lukema yllä) esiintyy kahvimukeissa, syksyisissä motivaatiojulisteissa, pirteissä sähköpostisignaaleissa sekä mainoksissa ja televisio-ohjelmissa, ja niiden kaikkien tarkoituksena on inspiroida luottavaiseen päätöksentekoon epävarmoina aikoina: tahattoman ironisia, populistisia kehotuksia poiketa laumasta.

Jos tämä on Frostin perintö laajemmassa kulttuurissa, sitä kohtaloa suurin osa runoilijoista ei toivoisi katkerimmallekin kilpakumppanilleen. Tämän runon tyypillinen tulkinta on valitettava vääristymä Frostin tuotannosta yleensä. Itse asiassa ”The Road Not Taken” saattaa olla ”Amerikan väärin luetuin runo”, kuten David Orr väittää The Paris Review -lehdessä.

Frostin runous ei useinkaan herätä luottamusta tai motivaatiota, vaan pikemminkin epäilyä, epämiellyttävää pohdintaa, pelkoa ja toisinaan jonkinlaista kauhistuttavaa kunnioitusta. Kuten Faulkneria aikoinaan, Frostia luultiin, ja luullaan edelleen, omituiseksi, värikkääksi regionalistiksi. Mutta uudenenglantilaisen kansanomaisen yksinkertaisuuden runoilijan sijaan hän on pikemminkin uudenenglantilaisen skeptisyyden ja eräänlaisen kovapäisen ylevyyden runoilija. Kuka tahansa, joka lukee tarkkaan esimerkiksi ”The Road Not Taken” -runon, huomaa puhujan epäselvän sävyn viimeisessä säkeistössä ja kolmessa viimeisessä rivissä, joita usein siteerataan voitonriemuisena loppuratkaisuna.

Kerron tämän huokaisten
Jossain ikiaikojen ja aikojen päästä:
Kaksi tietä erosivat metsässä, ja minä-
valitsin sen, jota ei ole niin paljon kuljettu,
ja se on tehnyt kaiken eron.

Matkailija ei kerro, mitä ”eroa” valinnalla on ollut, eikä myöskään sitä, miksi hänen on kerrottava tästä risteyksestä ”ikiaikojen ja aikojen päästä… huokaisten”. Näihin riveihin sisältyy kuitenkin ainakin vihjaus väistämättömästä tulevasta katumuksesta ja peruuttamattomasta kohtalosta. Aikaisempi rivi ”Oi, pidin ensimmäisen toiselle päivälle!” kuulostaa pikemminkin katumuksen huudahdukselta kuin hyvin tehdyn valinnan juhlalta.

Ja kuten Orr huomauttaa, puhujan ensimmäinen kohtaaminen esittelee hänelle kaksi polkua, jotka ”yhtä lailla makaavat / lehdissä.”; nämä kaksi tietä ovat yhtä lailla kuljettuja – tai kulkemattomia, tapauksesta riippuen – ja matkustaja valitsee toisen mielivaltaisesti. Näillä viimeisillä riveillä hän ilmoittaa aikovansa kertoa päätöksestään toisenlaisen, ehkä itseään ylistävän tarinan. ”Runo ei ole tervehdys can do -individualismille”, Orr kirjoittaa, ”se on kommentti siitä itsepetoksesta, jota harjoitamme rakentaessamme tarinaa omasta elämästämme.”

Vielä synkempiä sävyjä voi kuulla toisesta kuuluisasta runosta, ”Mending Wall”, jossa nimetön, tunteeton ”Jokin” ryhtyy purkamaan puhujan parhaita ponnisteluja ja ylipäätään kaikkea inhimillistä työtä. Tämä on Frostin runouden teema, joka voi, jos sitä täysin arvostetaan, herättää yhtä voimakasta kauhua kuin H. P. Lovecraftin barokkisimmissa ja kukkaisimmissa tarinoissa. Frost kehitti kosmisen välinpitämättömyyden teemansa jo varhain, ensimmäisessä julkaistussa kokoelmassaan A Boy’s Will (Pojan tahto) olevassa runossaan Stars (Tähdet). Hän esittelee runon sisällysluettelossa tällä ytimekkäällä kuvauksella: ”Se on asiallinen toteamus, joka tuskin valmistaa meitä seuraaviin järkyttäviin mielikuviin:

Kuinka lukemattomasti ne kerääntyvät
O’er myrskyisään lumeemme,
Joka virtaa puiden korkuisissa muodoissa
Kun talviset tuulet puhaltavat!-

Kuin innokkaasti kohtalomme,
Meidän horjuvat harvat askeleemme eteenpäin
Valkoiseen lepoon, ja lepopaikkaan,
Näkymättömään aamunkoitteeseen,

Eikä kuitenkaan rakkaudella eikä vihalla,
Nämä tähdet kuin jonkun lumivalkoisen,
Minervan lumivalkoiset marmorisilmät,
Näön lahjaa vailla.

Kolmessa lyhyessä, musertavassa säkeistössä Frost kumoaa muinaiset, lohdulliset teeskentelyt tähtien (tai jumalien) aistivasta hyväntahtoisuudesta mielikuvilla ja sanoituksella, jotka tuovat mieleen Thomas Hardyn synkän valituksen ”In Tenebris” ja ennakoivat Wallace Stevensin persoonatonta ja kylmäävää ”Lumiukkoa”. Lumi ja jää eivät ole Frostin runoissa osa kaunista maisemaa, vaan unohduksen metonyymisiä hahmoja.

Lyhyesti sanottuna, se kiltti vanha Robert Frost, jonka luulemme tuntevamme ”The Road Not Taken” -runon triviaalin väärinlukemisen perusteella, ei ole lainkaan se runoilija Robert Frost. Frost on piikikäs, haastava, jopa hiukan kiero hahmo, jonka miellyttävän musikaaliset rivit ja omituiset, pastoraaliset kuvat houkuttelevat lukijan runoihin, jotka kätkevät sisäänsä paljon vähemmän iloisia asenteita kuin mitä hän odottaa löytävänsä, ja paljon monimutkaisempia ja kypsempiä ajatuksia. Nuori Frost kuvaili kerran itseään ”ei suunnittelemattomaksi”, ja myöhemmässä, vuonna 1939 ilmestyneessä esseessään ”The Figure a Poem Makes” hän julisti tunnetusti, että runo ”alkaa ilosta ja päättyy viisauteen”.”

Yllä olevilla kahdella Spotify-soittolistalla (lataa Spotifyn ilmainen ohjelmisto täältä) voit kuulla Frostin lukevan joitakin hänen tunnetuimpia runojaan, kuten ”The Road Not Taken”, ”Mending Wall”, ”Nothing Gold Can Stay”, ”After Apple Picking”, ”Death of a Hired Man” ja useita muita. Valitettavasti tässä eivät ole edustettuina runot ihanasta debyytistä A Boy’s Will, mutta voit lukea koko kokoelman verkossa täältä, ja sinun kannattaisi lukea se. Tutustu oikeaan Frostiin, jos et ole vielä tutustunut, ja arvostat sitäkin enemmän, miksi hän on yksi amerikkalaisen kaanonin juhlituimmista runoilijoista.

Yllä olevat lukukappaleet lisätään kokoelmaamme, 1,000 ilmaista äänikirjaa: Download Great Books for Free.

Seuraavaa sisältöä:

Kuuntele, kun Robert Frost lukee ’The Gift Outright’, runon, jonka hän lausui muistista JFK:n virkaanastujaisissa

Robert Frost lausuu ’Stopping by Woods on a Snowy Evening’

Library of Congress Launches New Online Poetry Archive, Featuring 75 Years of Classic Poetry Readings’

Josh Jones on Durhamissa, NC:ssä asuva kirjailija ja muusikko. Seuraa häntä osoitteessa @jdmagness