Susan Cain

Lukijat kysyvät minulta usein: ”Onko mahdollista, että persoonallisuuteni muuttuu ajan myötä? Näytän muuttuvan introvertimmaksi vanhetessani.”

Olen kysynyt itseltäni saman kysymyksen. Olen aina ollut introvertti, mutta sosiaaliset tarpeeni olivat ennen paljon voimakkaampia kuin nykyään. Kun olin lukiossa, puhuin puhelimessa viisi tuntia yössä. Yliopistossa ajattelin hetken aikaa ryhtyä professoriksi, mutta päätin, etten kestäisi sitä yksinäistä aikaa, jota tutkiminen ja kirjoittaminen vaatisivat. Nykyään sen sijaan olen kamala vastaamaan ystävien puheluihin, koska inhoan puhelimessa puhumista, ja tutkiminen ja kirjoittaminen kuuluvat lempipuuhiini.

Yhtälön ekstrovertista puolta edustaa aviomieheni, joka on todiste A. Hän on monin tavoin hyvin, hyvin ekstrovertti. Esimerkiksi puhuttelen häntä tuskin koskaan hänen oikealla nimellään. Sen sijaan kutsun häntä Gonzoksi, lempinimen, jonka annoin hänelle vuosia sitten toimittaja Hunter S. Thompsonin ”gonzo”-tyylin kunniaksi, jolla hän heittäytyi raportoimiinsa juttuihin. Minun Gonzoni on samanlainen – hän heittäytyy suurella intohimolla ja karismalla lähes kaikkeen, mitä hän tekee, myös vanhemmuuteen ja aviomiehenä toimimiseen. Gonzon on mahdotonta olla huoneessa tuntematta hänen läsnäolonsa lämpöä. Ja luulen, että kun hän oli hyvin nuori mies, hän heittäytyi sosiaaliseen elämäänsä samanlaisella energialla. Nykyään Gonzo on yhä sama ihminen – kukaan ei kutsuisi häntä introvertiksi – mutta hänen huomionsa suuntautuu selvästi sisäisempään suuntaan.

Mutta kaikki tämä on anekdoottia. Tutkimuspsykologian mukaan vastaus kysymykseen, muuttuvatko persoonallisuudet ajan myötä, on ei ja kyllä.

Tutkimukset osoittavat, että 70-vuotiaan persoonallisuus voidaan ennustaa huomattavan tarkasti varhaisaikuisuudesta lähtien. Huolimatta erilaisista tilanteista, joita koemme koko elämämme aikana – kaikki ne vaikuttavat siihen, millaisia olemme ja miten kasvamme – keskeiset piirteemme pysyvät yleensä samoina. Kyse ei ole siitä, etteikö persoonallisuutemme kehittyisi – esimerkiksi monet introvertit kertovat tuntevansa itsensä sosiaalisesti itsevarmemmiksi ja sirommiksi kypsyessään – mutta meillä on taipumus pitäytyä ennustettavissa olevissa kaavoissa. Jos olit lukioluokkasi kymmenenneksi introvertoitunein henkilö, käyttäytymisesi saattaa vaihdella ajan mittaan, mutta luultavasti löydät itsesi edelleen noin kymmenenneltä sijalta viisikymmenvuotiskokouksessasi.

Mutta tuossa luokkakokouksessa huomaat myös, että monet luokkatovereistasi ovat introvertimpia kuin muistat heidän olleen lukioaikoina: hiljaisempia, sulkeutuneempia, vähemmän jännitystä kaipaavia. He ovat myös emotionaalisesti vakaampia, miellyttävämpiä ja tunnollisempia. Kaikki nämä piirteet korostuvat iän myötä, ikään kuin persoonallisuus olisi eräänlainen hieno viini, joka kypsyy iän myötä. Psykologit kutsuvat tätä prosessia ”sisäiseksi kypsymiseksi”, ja he ovat havainneet samoja persoonallisuuden kehitysmalleja niinkin erilaisissa maissa kuin Saksassa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Espanjassa, Tšekin tasavallassa ja Turkissa. Myös simpansseilla ja apinoilla.

Tässä on evolutiivista järkeä. Korkea ekstroversioaste auttaa luultavasti pariutumisessa, minkä vuoksi useimmat meistä ovat seurallisimmillaan teini- ja nuoruusvuosina. Mutta kun on kyse avioliittojen pysymisestä vakaina ja lasten kasvattamisesta, levoton halu käydä kaikissa kaupungin juhlissa saattaa olla vähemmän hyödyllistä kuin halu pysyä kotona ja rakastaa sitä, jonka kanssa on. Myös tietynasteinen itsetutkiskelu voi auttaa meitä ikääntymään tyynesti. Jos elämän ensimmäisen puoliskon tehtävänä on laittaa itsensä likoon, toisen puoliskon tehtävänä on selvittää, missä on ollut.

Ajatuksiasi – kuulostaako tämä tutkimus sinusta oikealta?