tammikuu 24, 2018

kirjoittanut Marlowe Hood

Silhuettikuvat esittävät Mesohippus primigenium, nykyhevosen varhainen esi-isä, joka eli 40 miljoonaa vuotta sitten ja jolla aiemmin uskottiin olevan kolme varvasta, sekä nykyhevonen. Valokuvat molempien eläinten kädenluista näkyvät tutkijoiden ehdottamien sormien identiteettien renderöintien rinnalla. Tutkijat väittävät, että puuttuvat numerot yksi ja viisi ilmenevät osittain sivuvarpaiden pinnoilla (esitetty punaisella/sinisellä). Vaikka hevosen kuvataan olevan monodaktyylinen, jolla on vain yksi kokonainen sormi, tutkijat osoittavat, että sormet kaksi ja neljä ilmenevät jalkaterän luut ja sammakko (jalkaterän pehmuste), kuten keltaisella/vihreällä näytetään. Puuttuvat numerot yksi ja viisi ilmenevät sääriluun harjanteina ja sorkkarustona, jotka näkyvät alemmilla punaisella/sinisellä alueilla. Credit: NYITCOM

Seabiscuitilla, Secretariatilla ja jokaisella koskaan auraa vetäneellä nilviäisellä oli viisi varvasta kummassakin jalassa, todetaan keskiviikkona julkaistussa tutkimuksessa, jossa kumotaan käsitys, että nykyaikaisilla hevosilla on vain yksi varvas.

Tutkijat ovat pitkään olettaneet, että hevoset, seeprat ja muut hevoseläimet menettivät miljoonien vuosien evoluution aikana vähitellen sormenpäitään, kunnes jäljelle jäi – nisäkkäiden joukossa ainutlaatuisesti – vain suuri suuri keskimmäinen varvas, joka päättyi kavioon.

Tämä olettamus on ainakin osittain väärässä, todetaan Royal Society Open Science -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa.

”Tarjoamme todisteita siitä, että ’puuttuvat’ sormenjäljet ovat itse asiassa edelleen olemassa”, pääkirjoittaja Nikos Solounias, New Yorkin teknologiainstituutin professori, kertoi AFP:lle.

”Kaikki viisi sormenpäätä ovat yhdistyneet muodostaen nykyisin tuntemamme kompaktin eturaajojen ja sorkkien muodostaman eturaajojen kokonaisuuden”, Solounias sanoi ja vertasi sitä tulppaaniin, joka ei koskaan aukea.

Fantomisormet eivät näy paljain silmin, mutta luiden, fossiilien ja alkioiden valtimoiden tutkiminen paljasti jälkiä varpaista, joiden ajateltiin kadonneen ajan kuluessa, hän kertoi AFP:lle.

Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että ihmiset, hevoset ja muut nisäkkäät ovat yhteisen, kaukaisen esi-isän jälkeläisiä, jolla oli viisi sormea per raaja.

Mutta kun subtrooppiset metsät väistyivät noin 35 miljoonaa vuotta sitten savannien tilalle, joilla oli kova ja tiivis maa, kyykky-, kolmi- ja nelivarpaiden anatomia sopeutui.

”Sorkat ja pitkät jalat auttoivat hevosia juoksemaan kauemmas ja nopeammin avoimella preerialla, mikä auttoi niitä pakenemaan saalistajia ja etsimään tuoretta ruohoa laidunnettavaksi”, selittää Amerikan luonnonhistoriallinen museo.

Noin yhdeksän miljoonaa vuotta sitten hevoseläinten metsänsyöjät olivat enimmäkseen vaihtuneet ruohoa syöviin laiduneläimiin, joiden keskimmäinen sormi oli muuttunut kavion yläpuolella olevaksi pitkäksi luuksi, jota kutsutaan metakarpaaliksi.

Jotkut tiedemiehet myöntävät, että nykyhevosilla metakarpaalin ulkoreunoilla olevat pienet lastat ovat jäänteitä toisesta ja neljännestä sormenpäästä, mutta väittävät, että pikkuvarpaan ja peukalon vastineet – numerot nro 1 ja nro 5 – ovat kadonneet kokonaan.

Mutta nykyhevosien luun rakenteen tarkempi tarkastelu paljasti harjuja lastojen takapuolella vastaavia harjanteita, jotka vastasivat näitä uloimpia varpaita, väitettiin tutkimuksessa.

Tutkijat jäljittivät myös hevosen raajojen asteittaista metamorfoosia 55 miljoonan evoluutiovuoden aikana, mikä osoitti, että sormenpäät olivat sulautuneet yhteen.

Vielä paljastavampaa oli se, että sikiöikäisten ja aikuisten hevosten leikkelyt paljastivat hermo- ja verisuoniverkoston, joka vastaa viittä sormea, ei yhtä.

”Jos sormia on viisi, pitäisi olla 10 primaarihermoa ja 10 valtimoa – juuri sitä, mitä me löysimme”, Solounias sanoi.

”Ehdotamme uutta paradigmaa, jossa hevosen raajojen evoluutio muodostuu uudelleenmuotoilusta, ei häviämisestä”, Solounias sanoi.

Lisätietoja: The evolution and anatomy of the horse manus with an emphasis on digit reduction, Royal Society Open Science, rsos.royalsocietypublishing.or … /10.1098/rsos.171782

Lehden tiedot: Royal Society Open Science