Räppärit ovat laulaneet kappaleissaan alusta asti. Tarvitsee vain kuunnella Kevie Kevin ”All Night Long” -biisiä, jotta kuulee melodian löytävän tiensä joihinkin varhaisimpiin riimeihin. Viime vuosina on kuitenkin tullut suosittu ajatuskulku antaa Drakelle tunnustusta siitä, että hän on paitsi popularisoinut rapin ja R&B:n yhdistämisen, myös ollut sen edelläkävijä.
On kiistatonta, että sivutuotteena Draken tiellä rap-maailman huipulle on ollut hiphopin, popin ja R&B:n välisten rajojen hämärtyminen. ”Hotline Bling”, kuten monet Draken suurimmista hiteistä, on tyyliltään agnostinen ja on auttanut raivaamaan kaistaa valtavirralle, jossa pop-koukut ja hiphop-tuotanto istuvat mukavasti rinnakkain.
Maailmassa, jossa Justin Bieberin ja Ariana Granden kaltaiset poptähdet ammentavat sekä tyyliä että tahtia hiphop-maailmasta, on vaikea kuvitella, että räppärit joutuivat aikoinaan ruokkimaan valtavirran roskia saadakseen näkyvyyttä laajemmalle yleisölle. CBC:n This Is Not A Drake -podcastin kuunteleminen tarjoaa kuitenkin selkeän ja vivahteikkaan linjan siitä, miten laulaminen ja räppääminen ovat jatkuvasti kiertäneet toisiaan, aloittaneet vihollisina, sitten risteilleet yhä säännöllisemmin ja lopulta sulautuneet yhdeksi. Podcast, uusi kuuden jakson sarja, jota isännöi Ty Harper ja joka on nyt julkaistu CBC:n kautta, käyttää Draken nousua ja myöhempää supertähteyttä linssinä, jonka läpi tarkastellaan hiphop-kulttuurin eri puolia. Neljännessä jaksossaan Harper ja lukuisat vieraat tarjoavat syvällisen historian rapin ja R&B-tyylien yhtymäkohdasta ja käsittelevät kaikkea 1980-luvun ahdasmielisistä radio-ohjelmoijista Autotunen mullistavaan käyttöönottoon tuotantostudiossa.
Tarkka hetki, jolloin pistät räppärit laulamaan ja laulajat räppäämään, riippuu todennäköisesti iästäsi. Ehkä ajattelet sen tapahtuneen silloin, kun Roxanne Shante esiintyi ”Loosey’s Rap” -kappaleessa, Rick Jamesin hitissä vuonna 1988, tai kun Eric B ja Rakim piipahtivat Jody Watleyn rinnalla ”Friends” -kappaleessa seuraavana vuonna. New Jack Swingin synty perustui kiistatta R&B:n rakenteen yhdistämiseen hiphopista peräisin olevaan röyhkeyteen ja maskuliinisuuteen, joten ehkäpä lippu kannattaisi sijoittaa sinne. Kuuntele mitä tahansa Teddy Rileyn tuottamaa hittiä, ja on vaikea kieltää melodioita, jotka erottuvat yhtä kirkkaasti kuin värikkäät ylisuuret vaatteet. 90-luvulle tultaessa muurit murtuivat entisestään Bone Thugs-N-Harmonyn kaltaisten yhtyeiden toimesta, jotka osoittivat vuosikymmenen pehmeämmän puolen kuin Biggien ja Tupacin kovaksikeitetyt, vuosikymmenen määrittelevät riimit. Kamppailu siitä, että musiikissa luotettiin lauluun ja melodioihin, oli kuitenkin todellista, kun haluttiin tulla tunnustetuksi miehekkääksi.
Mukaan tuli 50 Cent, lihaksikas newyorkilainen gangsteriräppäri, jonka uskottavuus perustui siihen, että häntä oli ammuttu yhdeksän kertaa. Hänen esiinmarssinsa edustaa ehkä täsmällistä keskipistettä sen välillä, miten asiat olivat ja mitä niistä tuli. Vuonna 2003 ilmestynyt Get Rich Or Die Tryin’ -albumi oli taistelujen runtelema kokoelma katutarinoita, jotka kuvasivat elämää, jossa oli paljon riskejä ja vielä enemmän palkintoja. Se oli myös kokoelma melodialtaan rikkaita kappaleita, ja 50:n epäselvä lauluääni lisäsi laulettavuutta kappaleisiin kuten ”Many Men” ja ”P.I.M.P.”. Nämä kaksi seikkaa aiheuttivat kulttuurissa tektonisen muutoksen, jonka jälkeen ei enää pidetty ”pehmeänä” laulaa rap-kappaleilla, eikä ollut tarpeen kääntyä R&B-laulajan puoleen. Kuten Little Brotherin Phonte, toinen nimi, jota usein pidetään Draken popularisoiman soundin uranuurtajana, kertoo podcastissa: ”50 Cent edusti perinteistä kuvaa maskuliinisuudesta, lihaksikasta, kovaa miestä. Ihmiset ajattelivat, että jos hän pääsi laulamaan, väylä oli auki.”
Tuon kaistan täyttävät pian T-Painin ja Kanye Westin kaltaiset artistit, jotka hyödyntävät Auto-Tunea yhä kokeellisemmilla tavoilla, ottavat 50 Centin sekoittamat palapelin palaset ja luovat itselleen ja myös hiphopille uuden, introspektiivisemmän kuvan. Duken yliopiston mustan populaarikulttuurin professori Mark Anthony Neil väittää, että Draken kyky tehdä luonnollisesti sitä, mihin Kanye käytti vokooderia, auttoi häntä eteenpäin. ”Auto-tune on kehon ulkopuolinen kokemus, mutta se on tapa tuoda hiphopiin melodiaa tavalla, jota räppääminen ei mahdollista”, Neil kertoo Harperille This Is Not A Drake Podcastin neljännessä jaksossa. ”Drake löysi luonnollisella äänellään tavan hyödyntää tuota sisäisyyttä tarvitsematta käyttää kehon ulkopuolista kokemusta. Se, mikä tekee Drakesta Draken, on se, että hän vaati tätä ja toi sen takaisin todelliseen kehoon.”
Tämän matkan varrelle voisi heittää monia nimiä. Lauryn Hill, Andre 3000, Bell Biv Devoe ja heidän ”r&b-kärjellä poptunnelmalla höystetty hiphop” tulevat kaikki mieleen. Käännä nyt radio päälle ja kuuntele, kun Lil Baby, Gunna ja Lil Uzi Vert jatkavat Atlantan esi-isiltä Futureltä ja Young Thugilta oppimiensa muukalaismaisten kadenssien linjaa. Joten ei, Drake ei keksinyt ajatusta laulamisesta ja räppäämisestä yhdessä. Ja silti, kuulostaisiko pop-maisema nykyiseltä, jos Drake ei olisi kulkenut nimenomaan melodista polkua päästäkseen sinne, missä hän nyt on? Genrejen väliset muurit ovat murtuneet ensimmäisestä päivästä lähtien. Drake, kunniakseen ja onnekseen, sattui vain olemaan keskellä kertosäettä, kun ne romahtivat kokonaan.
Kuuntele This Is Not A Drake -podcast nyt CBC:n kautta.
Vastaa