1800-luku Muokkaa

Robert Peel oli nykyaikaisen konservatiivisen puolueen perustaja.

Benjamin Disraeli oli konservatiivipuolueen johtaja 1800-luvulla.

Puolueen perusti vuonna 1834 Robert Peel vanhasta, vuonna 1678 perustetusta Tory-puolueesta. Puolue oli 1800-luvulla yksi kahdesta tärkeimmästä poliittisesta puolueesta liberaalipuolueen ohella. Vuonna 1846 puolue jakaantui maissilakien kumoamiseen, jota Robert Peel ja useimmat konservatiivit kannattivat, mutta josta konservatiivien takapenkkiläisjäsenet eivät pitäneet. Kumoamisen jälkeen Peelin hallitus kaatui, ja Robert Peel ja hänen kannattajansa liittyivät liberaalipuolueeseen. Tämän vuoksi konservatiivit eivät pystyneet muodostamaan enemmistöhallitusta kahteenkymmeneenäkahdeksanteen vuoteen.

Benjamin Disraelin johdolla puolue loi filosofian, joka tuki brittiläistä imperiumia, Englannin kirkkoa, monarkiaa ja sosiaalisia uudistuksia, mikä vei puolueen valtaan vuosina 1874-1880. Vuonna 1886 liberaalipuolue hajosi siitä, pitäisikö Irlannille antaa itsenäisyys. Ne, jotka eivät kannattaneet sitä, tunnettiin nimellä liberaaliunionistit, ja he liittyivät konservatiiveihin. Tämä liitto merkitsi sitä, että konservatiivit olivat vallassa suurimman osan ajasta 1885-1906 lordi Salisburyn ja sittemmin Arthur Balfourin johdolla.

1900-luvun alku ja puoliväliEdit

Winston Churchill oli pääministeri ja konservatiivipuolueen johtaja toisen maailmansodan aikana.

Vuoteen 1906 mennessä konservatiivit olivat jälleen jakautuneet, tällä kertaa ”tariffiuudistusta” koskevan kysymyksen vuoksi, ja sen seurauksena puolue kärsi vuoden 1906 parlamenttivaaleissa murskatappion liberaalipuolueelle. Vuonna 1912 konservatiivipuolue yhdistyi virallisesti liberaaliunionistipuolueen kanssa muodostaen nykyisen konservatiivisen ja unionistisen puolueen, joka kuitenkin yleensä lyhennetään konservatiivipuolueeksi. Puolue oli koalitiossa liberaalipuolueen kanssa vuosina 1916-1922, ja se oli vallassa pääasiassa vuosina 1922-1929 Stanley Baldwinin johdolla. 1920-luvulla työväenpuolue korvasi liberaalit konservatiivien tärkeimpänä poliittisena vastustajana.

Konservatiivit olivat johtohahmo vuosien 1931-1935 ja 1940-1945 koalitioissa, ja Winston Churchill oli pääministerinä toisen maailmansodan aikana. Työväenpuolue voitti konservatiivit vuoden 1945 parlamenttivaaleissa, ja konservatiivit joutuivat hyväksymään monia työväenpuolueen uusia uudistuksia, kuten hyvinvointivaltion luomisen ja korkeat verot. Konservatiivit palasivat valtaan vuosina 1951-1964 Churchillin, Anthony Edenin, Harold Macmillanin ja Alec Douglas-Homen johdolla, ja tänä aikana Britanniassa elettiin taloudellisen ja kansallisen vaurauden aikaa. Konservatiiveja johti Edward Heath vuosina 1965-1975, ja he olivat vallassa vuosina 1970-1974.

1900-luvun loppupuoliEdit

Margaret Thatcher oli konservatiivisen puolueen johtajana 1975-1990 ja pääministerinä 1979-1990.

Heathin ollessa vallassa hän vei Ison-Britannian jäseneksi Euroopan unioniin, joka sittemmin jakoi syvästi konservatiivipuolueen. Pohjois-Irlantiin jouduttiin asettamaan suora hallinto The Troubles -konfliktien aiheuttamien väkivaltaisuuksien vuoksi. Tämän jälkeen Ulster Unionist Party lakkasi tukemasta konservatiivipuoluetta Westminsterissä. Kaivosmiesten lakko ja inflaation nousu vuonna 1973 saivat Heathin aloittamaan kolmipäiväisen työviikon vallan säännöstelyä varten. Helmikuun 1974 parlamenttivaalit aiheuttivat äänettömän parlamentin, ja työväenpuolue oli vallassa vuoteen 1979.

Margaret Thatcherista tuli konservatiivien johtaja vuonna 1975, ja hän otti menestyksekkäästi käyttöön useita monetaristisia politiikkoja. Vuonna 1979 puolue palasi valtaan, koska työväenpuolueen hallitus oli käsitellyt ”tyytymättömyyden talvea” ja Britannian kasvavaa inflaatiota. Thatcher toimi pääministerinä vuosina 1979-1990 ja voitti vuosien 1979, 1983 ja 1987 parlamenttivaalit. Thatcherin toisella ja kolmannella kaudella yksityistettiin suurin osa Britannian valtion omistamasta teollisuudesta, kuten British Telecom vuonna 1984, British Gas vuonna 1986, British Airways vuonna 1987 sekä British Leyland ja British Steel vuonna 1988.

Vuonna 1989 konservatiivihallitus otti käyttöön yhteisömaksun eli ”äänestysveron”, jota pidettiin epäoikeudenmukaisena köyhiä kohtaan ja joka oli hyvin epäsuosittu. Thatcherin korvasi pääministerinä ja konservatiivipuolueen johtajana vuonna 1990 John Major. Major johti maata ja puoluetta vuoteen 1997 asti. John Major korvasi epäsuositun yhteisöveron Council Taxilla vuonna 1992 ja johti puolueen yllätysvoittoon vuoden 1992 parlamenttivaaleissa. Vaikka 1990-luvun alussa oli lama, John Majorin konservatiivihallitus aloitti pitkän taloudellisen vaurauden kauden, joka kesti 2000-luvun lopulle asti. Vuoden 1997 parlamenttivaaleissa konservatiivit kärsivät murskatappion ja menettivät kaikki paikkansa Skotlannissa ja Walesissa. Tästä syytetään puolueen erimielisyyksiä Euroopan unionista, ”mustan keskiviikon” valuuttaongelmaa vuonna 1992 ja Tony Blairin johtamaa ”uutta” työväenpuoluetta.

2000-lukuEdit

Boris Johnson on ollut konservatiivisen puolueen johtaja ja pääministeri vuodesta 2019 lähtien.

Puolue aloitti kolmetoista vuotta oppositiossa William Haagin johtaessa puoluetta vuosina 1997-2001. Vuoden 2001 parlamenttivaaleissa puolueen kampanja keskittyi useisiin oikeistolaisiin linjauksiin. Haagia pidettiin voimakkaana puhujana, mutta hänen johtajuuttaan vahingoittivat muutamat huonot julkisuustempaukset. Puolue sai vuoden 2001 parlamenttivaaleissa vain yhden paikan. Iain Duncan Smith johti puoluetta vuosina 2001-2003, ja hän hillitsi joitakin puolueen oikeistolaisia linjauksia. Hän ei palauttanut puoluetta valtaan, ja Michael Howardista tuli johtaja vuonna 2003.

Tony Blairin johtama työväenpuolueen hallitus oli tulossa epäsuosituksi Irakin sodan vuoksi. Michael Howard onnistui vuoden 2005 parlamenttivaaleissa pienentämään työväenpuolueen enemmistön parlamentissa 167:stä 66:een. Howard erosi pian tämän jälkeen, ja David Cameronista tuli konservatiivipuolueen johtaja. Camerom keskittyi nykyaikaisiin ja ympäristökysymyksiin. Konservatiivit johtivat mielipidemittauksia säännöllisesti vuodesta 2007 lähtien, ja vuoden 2010 parlamenttivaaleissa puolue sai eniten parlamenttipaikkoja ja eniten ääniä, mutta jäi 20 paikkaa vaille enemmistöä parlamentissa. Liberaalidemokraattien kanssa muodostettiin koalitiohallitus, ja David Cameronista tuli pääministeri 11. toukokuuta 2010. Yhdistyneen kuningaskunnan parlamenttivaaleissa 2015 konservatiivit saivat 331 paikkaa. Syntyi ensimmäinen konservatiivien enemmistöhallitus sitten vuoden 1992.

Pyrkiessään brändin uudistamiseen ja puolueen vetovoiman lisäämiseen johtajat ovat omaksuneet liberaalikonservatiivista politiikkaa. Tähän on kuulunut ”vihreämpi” ympäristö- ja energiapolitiikka sekä joidenkin sosiaalisesti liberaalien näkemysten omaksuminen. Esimerkkinä on samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksyminen. Näihin politiikkoihin on kuitenkin liittynyt finanssipoliittinen konservatismi: he ovat säilyttäneet kovan kannan alijäämän supistamiseen ja aloittaneet taloudellisen säästöohjelman. Muita yhden maan konservatismin nykyaikaisia politiikkoja ovat koulutusuudistus, opintolainan hakijoiden laajentaminen jatko-opiskelijoihin. ja kristillisdemokratia Tällaiset politiikat antavat köyhemmille opiskelijoille mahdollisuuden opiskella pidemmälle, mutta nostavat silti lukukausimaksuja. Myös ihmisoikeuksia on korostettu. Euroopan ihmisoikeussopimus hyväksytään ja yksilöaloitteita tuetaan.

Kun Yhdistynyt kuningaskunta äänesti EU-eron puolesta 23. kesäkuuta 2016, Cameron erosi konservatiivien johtajan ja pääministerin tehtävistä. Heinäkuun 11. päivänä 2016 ilmoitettiin, että Theresa Maysta tulisi konservatiivipuolueen uusi johtaja ja pääministeri 13. heinäkuuta 2016 illalla.

Uudemmiin politiikkoihin kuuluvat tavoite saavuttaa nollatason C02-päästöt vuoteen 2050 mennessä, investoinnit puhtaaseen energiaan ja ympäristöön, koulujen rahoituksen lisääminen, tieteen ja tutkimuksen rahoituksen lisääminen, poliisivoimien määrän kasvattaminen ja NHS:n (National Health Service, kansallinen terveyspalvelu) rahoituksen lisääminen. Vuonna 2019 konservatiivipuolueesta tuli maailman ensimmäinen suuri hallitus, joka julisti ilmastohätäjulistuksen. Vuoden 2019 parlamenttivaalien jälkeen parlamentissa on nyt enemmän LGBT+-konservatiivisia kansanedustajia.