Yhdysvallat on ollut sodassa suurimman osan historiastaan, mukaan lukien viimeiset 17 vuotta yhtäjaksoisesti Afganistanista alkaneen ”terrorismin vastaisen sodan” alkamisesta lähtien – joka on jo maan kaikkien aikojen pisin aktiivinen konflikti. Vaikka presidentti Donald Trump lupasi ”Amerikka ensin” -politiikkaa, jonka tarkoituksena on lopettaa Washingtonin ”loputtomat sodat”, hän on uhannut aloittaa myös muutaman sellaisen.
Historia kertoo toistaiseksi kahdesta maailmansodiksi luokitellusta massakonfliktista, joissa molemmissa kaksi suurta monikansallista ryhmittymää taisteli useilla mantereilla ja joista jälkimmäinen johti todennäköisesti laajimpaan ihmisen aiheuttamaan kuolemaan ja tuhoon, jonka planeetta on koskaan kokenut. Molemmat saivat alkunsa useista epävakautta aiheuttavista tapahtumista, jotka seurasivat kasvavia jännitteitä ja peräkkäisiä diplomatian epäonnistumisia.
Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan jälkimainingeista jäi jäljelle vain kaksi supervaltaa – Yhdysvallat ja Neuvostoliitto – ja vaikka Washington kesti Moskovan kommunistisen imperiumin romahduksen ilman kolmatta globaalia konfliktia, näiden kahden maan väliset kasvavat jännitteet uhkasivat jälleen kerran johtaa kilpaileviin valtakirjakilpikuvioihin 2000-luvulla. Molempien osapuolten nykyiset ja entiset virkamiehet ovat jopa väittäneet, että tilanne olisi nykyään pahempi, koska viestintäkanavat ovat romahtaneet.
Lisäksi Kiina – joka kylmän sodan aikana oli pitkälti kolmas osapuoli – on noussut Yhdysvaltojen…’n tärkeimmäksi taloudelliseksi haastajaksi, ja se on vastannut Venäjän vaatimuksiin läheisemmistä suhteista, myös sotilaallisella alalla.
Kolmannen maailmansodan välitön syntyminen pysyi epätodennäköisenä nykyisellä kaudella, koska maailmantalous oli kietoutunut tiiviisti yhteen sata vuotta ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versailles’n sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Kun Yhdysvallat rajoitti pakotteiden avulla pääoman virtausta vihollisilleen ja uhkasi avoimesti sotilaallisilla toimilla, oli kuitenkin edelleen suurena huolenaiheena, että virhearviointi voi riistäytyä käsistä, ja tietyt maailman alueet näyttivät olevan tulevan kansainvälisen konfliktin partaalla.
Iran
Iran on ollut yksi presidentti Donald Trumpin esittämän kovan linjan ulkopolitiikan johdonmukaisimmista kohteista. Hallinto on yhdistänyt vallankumouksellisen shiia-muslimivallan militanttiryhmiin Libanonissa, Irakissa, Syyriassa, Jemenissä ja muualla, ja molemmat maat syyttävät toisiaan Lähi-idän horjuttamisesta ja luokittelevat toistensa asevoimat terroristijärjestöiksi ennennäkemättömässä, Valkoisen talon viime kuussa tekemästä päätöksestä liikkeelle lähteneessä tilanteessa.
Yhdysvallat on jo aloittanut taloudellisen hyökkäyksen Irania vastaan. Valkoisen talon yksipuolisen irtautumisen jälkeen vuonna 2015 tehdystä yhteisestä kattavasta toimintasuunnitelmasta (Joint Comprehensive Plan of Action), joka tunnetaan yleisesti Iranin ydinsopimuksena, langetetut pakotteet ovat maksaneet Teheranille jopa 10 miljardin dollarin tulot, mikä on voimaannuttanut iranilaiset kovan linjan kannattajat, jotka ovat vähiten innokkaita harjoittamaan diplomatiaa länsimaiden kanssa ja jotka ovat innokkaimmin halukkaita keskustelemaan konfliktinäkymistä.
International Crisis Groupin Iran-projekti ylläpitää luetteloa Yhdysvaltojen ja Iranin välisistä potentiaalisista polttopisteistä, mukaan lukien ”vakavat” uhat Jemenissä, Hormuzin salmessa ja Golanin kukkuloilla, jotka Trump hiljattain tunnusti osaksi Israelia kiistanalaisessa liikkeessä, jota Iran ja suuri osa kansainvälisestä yhteisöstä vastustaa. Kuten Iran-projektin johtaja Ali Vaez kuitenkin selittää, konfliktiin kaikkein kypsin alue saattaa itse asiassa olla Irak, aikoinaan keskeinen Lähi-idän suurvalta, joka on ollut Washingtonin ja Teheranin kilpailevien etujen välissä sen jälkeen, kun Yhdysvallat hyökkäsi sinne vuonna 2003.
”Olemme iloisia siitä, että toistaiseksi yksikään kriisipisteistä ei ole johtanut sotilaalliseen konfliktiin, mutta pelkäänpä, että olemme siirtymässä uuteen lukuun, lähinnä Trumpin hallinnon harjoittaman politiikan vuoksi”, Vaez sanoi Newsweekille.
Irranilla on Lähi-idän suurin pysyvä armeija ja ohjusarsenaali. Sen 534 000 aktiivisen ja 400 000 reservissä olevan sotilashenkilöstön lisäksi se nautti tukea joukolta alueellisia miliisejä, jotka olivat jo valmiiksi vihamielisiä Yhdysvaltain läsnäololle Lähi-idässä. Iranin perinteisellä armeijalla ja vallankumouskaartilla on noin 2 215 panssaroitua taisteluajoneuvoa, joista 1 650 panssarivaunua. Niillä on myös arviolta 505 lentokonetta, joista 150 hävittäjää, ja 398 alusta, joihin sisältyy 33 sukellusvenettä ja jopa 238 konekivääreillä ja ohjuksilla varustettua nopeaa hyökkäysalusta.
Robert Farley, apulaisprofessori Kentuckyn yliopiston Patterson School of Diplomacy and International Commerce -yliopistossa, kertoi Newsweekille, että Iran ”on tällä hetkellä todennäköisin yhteentörmäys, mutta ehkä epätodennäköisimmin se leviää globaalisti; Venäjä ja Kiina eivät ole vielä riittävästi sitoutuneet Iranin kanssa, jotta ne voisivat aiheuttaa vakavaa eskaloitumisen uhkaa.”.”
Pohjois-Korea
Vaikka Trumpin ensimmäistä virkavuotta määritteli ”tulta ja raivoa” -lähestymistapa, joka näytti sysäävän nämä kaksi yli 60 vuotta kestänyttä kilpakumppaniaan tielle mahdolliseen ydinaseiden yhteentörmäykseen, niiden suhdetta on sittemmin määrittänyt pikemminkin rohkaisevaa diplomaattista lievennystä. Kaksi ennennäkemätöntä huippukokousta Trumpin ja Pohjois-Korean ylimmän johtajan Kim Jong Unin välillä eivät ole vielä tuottaneet mitään rauhaa ydinsulkusopimuksia, mutta molemmat miehet näyttävät olevan halukkaita antamaan prosessin jatkua loputtomiin, mikä on vähentänyt huomattavasti laukaisuhaluista retoriikkaa, jota on nähty koko vuoden 2017 ajan ja aiempien jännityspiikkien aikana.
Pohjois-Korea on osoittanut kykenevänsä laukaisemaan mannertenvälisiä ballistisia raketteja niin pitkälle kuin tarvitsisi iskeäkseen minne tahansa Yhdysvaltoihin, Vaikka sen kykyä asentaa ydinkärki tällaiseen aseeseen ei ole vielä todistettu. Silti Yhdysvaltojen anti-ICBM-puolustuksen onnistumisprosentti oli noin 50 ihanteellisissa testiolosuhteissa, mikä tekisi mahdollisesta konfliktista kenties tappavimman tällä listalla.
Tilanne Korean niemimaalla – vaikkakin suhteellisen rauhallisessa tilassa – on arvioitu ”kriittiseksi” Yhdysvaltojen etujen kannalta Ulkosuhteiden neuvoston ennaltaehkäisevien toimien keskuksen ylläpitämässä Global Conflict Trackerissa. Yksi monista tavoista, joilla Pohjois-Korea on ainutlaatuinen, on se, että Pohjois-Korea on ainoa tässä luettelossa mainittu maa, jota vastaan Yhdysvallat on todella käynyt sotaa. Tappava kolmivuotinen sota, johon Yhdysvallat osallistui, YK:n liittolaiset ja Etelä-Korea toisaalta ja Pohjois-Korean, Kiinan ja Neuvostoliiton kommunistinen liittouma toisaalta, päättyi pattitilanteeseen, mutta ei sen jälkeen, kun satojatuhansia, ellei jopa miljoonia ihmisiä oli kuollut.
Trump ja Kim, vaikka kumpikin sallii tällä hetkellä viileämmän pään voittamisen, suhtautuvat toisiinsa jyrkästi, mikä ilman ydinaseiden käyttöäkin voisi aiheuttaa arviolta miljoonia kuolonuhreja muun muassa lähellä sijaitsevissa Etelä-Koreassa ja Japanissa, joissa molemmissa asuu kymmeniä tuhansia yhdysvaltalaisia joukkoja. Maan yhteinen raja Kiinan ja Venäjän kanssa teki myös mahdollisista levottomuuksista vaikeasti lähestyttävässä, autoritaarisessa valtiossa ensisijaisen kysymyksen Yhdysvaltojen kahdelle suurimmalle sotilaalliselle kilpailijalle.
Pohjois-Korea on yksi harvoista maista maailmassa, jonka asevoimat ovat lukumäärältään verrattavissa Yhdysvaltojen asevoimiin: 1,2 miljoonaa aktiivista sotilasta ja 800 000 reservissä olevaa sotilashenkilöstöä – tosin joidenkin arvioiden mukaan tämä määrä on jopa yli 7 miljoonaa. Kimin maavoimiin kuului myös 4 000 panssarivaunua ja 2 500 panssaroitua miehistönkuljetusajoneuvoa, ja merellä hän valvoi noin 800 alusta, mukaan lukien 420 fregattia ja 70 sukellusvenettä. Pohjois-Korealla on myös noin 820 taistelulentokonetta ja massiivinen ohjusarsenaali, jonka kantama vaihtelee.
Pjongjangin kärsivällisyys Washingtonin haluttomuutta kohtaan lievittää pakotteita saattaa olla kulumassa loppuun, kuten äskettäinen lyhyen kantaman ohjuskokeilu osoittaa, ja Farley huomautti, että mahdollisuus, että maailman toimijoiden välit kiristyvät Korean niemimaalla, on ”merkittävämpi kuin jotkut luulevat.”
Syyria
Presidentti Barack Obama aloitti kaikessa hiljaisuudessa Washingtonin sekaantumisen Syyriaan tarjoamalla salaista tukea kapinallisille, jotka taistelevat presidentti Bashar al-Assadin syrjäyttämiseksi, jota syytetään ihmisoikeusrikkomuksista tukahduttaessaan vuonna 2011 tapahtunutta kapinallisten ja jihadistien kansannousua. Yhdysvallat liittyi Israelin, Qatarin, Saudi-Arabian ja Turkin kaltaisten alueellisten liittolaistensa kanssa aseellisen opposition tukemiseen, mutta yhtälö alkoi muuttua, kun nämä ryhmät muuttuivat luonteeltaan yhä islamistisemmiksi.
Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Yhdysvallat oli hyökännyt vuonna 2003 naapurimaahan Irakiin, islamilaisen valtion militanttiyhdistys ISIS (Islamic State) oli noussut sikäläisestä sunnimuslimien kapinasta, ja se hyödynsi Syyriassa vallinneita levottomuuksia. Iran astui kuvaan mukaan lähettämällä sotilasneuvonantajia ja mobilisoimalla shiiamuslimien miliisejä ympäri aluetta Assadin tueksi. Vuonna 2014 Yhdysvallat muodosti kansainvälisen liittouman, joka aloitti ISISin pommittamisen, ja seuraavana vuonna Venäjä puuttui asiaan Syyrian hallituksen puolesta.
Sen jälkeen ISIS on suurelta osin kukistettu kahdella kilpailevalla hyökkäyksellä, joista toista johtivat Yhdysvaltain johtaman liittouman tukemat enemmistökurdien joukot ja toista Venäjän ja Iranin tukema hallitusta tukeva kampanja. Kun niiden yhteinen vihollinen on lyöty, on herännyt pelkoja siitä, että nämä kaksi voivat kääntyä toisiaan vastaan, varsinkin kun neuvottelut ovat toistuvasti kariutuneet.
Yhdysvallat on kahdesti uhmannut Venäjän uhkauksia iskemällä Syyrian hallituksen kohteisiin vastatoimena väitetyille kemiallisille iskuille, ja se on osallistunut useisiin välienselvittelyihin hallitusta kannattavien elementtien kanssa, joista yhdessä on sanottu saaneen surmansa jopa satoja venäläisiä yksityisjoukkojen taistelijoita. Erillisiä jännitteitä on Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä.tukemien kurditaistelijoiden ja Turkin välillä, joka pitää joitakin näistä ryhmistä terroristijärjestöinä niiden väitettyjen yhteyksien vuoksi separatisteihin kotimaassa.
The Global Conflict Tracker katsoo, että Syyrian sodalla on ”kriittinen” vaikutus Yhdysvaltojen etuihin, ja vaikka tilanne on ”muuttumaton”, äkilliset tapahtumat, kuten Trumpin ilmoitus vetäytymisestä joulukuussa, kasvavat väkivaltaisuudet hallitusta tukevien joukkojen ja Idlibin jihadistien välillä tai yhä useammin toistuvat Israelin ilmahyökkäykset, voivat muuttaa konfliktin kulkua milloin tahansa.
Syyrian asevoimat ovat kärsineet raskaita tappioita kahdeksan vuotta kestäneen sodan jälkeen, jossa on kuollut puoli miljoonaa ihmistä ja miljoonat muut ovat joutuneet siirtymään kotiseudultaan muualle, joten lukuja on vaikea saada, mutta joukot ovat saaneet runsaasti apua erilaisilta hallitusmielisiltä puolisotilaallisilta miliiseiltä ja Iranin tukemilta liittolaisilta, kuten libanonilaiselta Hizbollah-järjestöltä, jota pidetään kenties maailman mahtavimpana puolisotilaallisena joukkona.
Farley sanoi, että uhka suuresta konfliktista kilpailevien kansainvälisten voimien välillä Syyriassa ”näyttää olevan väistymässä melko nopeasti” ja että ”Yhdysvalloilla on edelleen intressejä, mutta tässä vaiheessa huoli suuremmasta yhteenotosta ei ole niinkään Venäjän kuin Turkin kanssa.”
Ukraina
Ukrainan meneillään oleva sisällissota ei ehkä ole säännöllisesti maailmanlaajuisten otsikoiden kärjessä, mutta se oli todennäköisesti ainoa paikka, jossa U.S.Yhdysvaltain ja Venäjän joukot taistelevat jo teknisesti vastakkaisilla rintamilla.
Viisi vuotta kestänyt konflikti alkoi vuoden 2014 poliittisen kansannousun keskellä Kiovassa, jossa Moskovalle myötämielinen johtaja syrjäytettiin länsieurooppalaisten suhteiden lähentämistä tukevan oligarkin hyväksi. Venäjä-mieliset kovan linjan kannattajat idässä julistivat kahden valtion seuraajaksi Venäjän joukkojen väitetyllä tuella, jotka lähetettiin Ukrainan Krimin niemimaalle muka suojelemaan siellä enemmistönä olevaa venäjänkielistä yhteisöä. Viikkojen kuluessa Krim liittyi Venäjään kiistanalaisessa kansanäänestyksessä, ja sota riehui itäisissä Donetskin ja Luhanskin maakunnissa, jotka tunnetaan yhteisnimellä Donbass.
Yhdysvallat on luvannut tukea Ukrainaa konfliktissa, jota Global Conflict Tracker -järjestö pitää Washingtonin etujen kannalta ”merkittävänä”. Huolimatta jatkuvista kuolonuhreista molemmilla puolilla ja leimahduksesta, johon liittyi Ukrainan laivaston alusten ja miehistön haltuunotto kiistellyssä Kertshinsalmessa marraskuussa, konflikti pysyi ”muuttumattomana.”
Leimahdus Ukrainassa asettaisi Yhdysvallat todennäköisesti vastakkain vihollista vastaan, jota se on syyttänyt siitä, että Venäjä toimittaa sille tarvikkeita, ja paikallistietojen mukaan Venäjä on toimittanut separatisteille jopa 680 tankkia. Donbassia johtavat joukot eivät ole osoittaneet ilma- tai merivoimia, mutta niiden tiedetään käyttävän tehokkaita panssarintorjunta- ja ilmatorjunta-aseita.
Farley sanoi, että riski valtioiden välisestä konfliktista, johon Yhdysvallat, EU, Venäjä, Ukraina ja Nato osallistuisivat, oli ”edelleen merkittävä” täällä, alueella, jota Moskova pitää ”lähi-ulkomaataan”. Tavallaan hän kuvasi Itä-Ukrainan konfliktia ”käänteiseksi… miinus öljy” tämän listan seuraavasta merkinnästä, Venezuelasta, eikä ollut ainoa asiantuntija, joka yhdisti nämä kaksi.
Kun Washington valitti Moskovan sekaantumisesta rajojensa ulkopuolella, Adriana Boersner, tohtori. Missourin yliopiston valtiotieteiden tohtorikokelas, joka oli aiemmin toiminut apulais- ja vierailevana professorina Venezuelan Universidad Simón Bolívarissa, Universidad Central de Venezuelassa ja Universidad Metropolitanissa, kertoi Newsweekille, että 101. ilmavoimien divisioonan hiljattainen saapuminen Ukrainaan ”voisi lisätä Venäjän todellista läsnäoloa Venezuelan nykyisessä kriisissä”.”
Venezuela
Venezuela on luultavasti tuorein lisäys luetteloon, mutta nopeat tapahtumat ovat nopeasti nostaneet sen kansainväliseen huomion keskipisteeseen. Washington ja Caracas ovat olleet riidoissa siitä lähtien, kun vuonna 2002 Venezuelan edesmennyttä presidenttiä Hugo Chávezia vastaan tehtiin vallankaappausyritys, jonka väitetään olleen kytköksissä yhdysvaltalaisiin virkamiehiin, joita on syytetty myös hänen seuraajansa, nykyisen presidentin Nicolás Maduron vastaisista juonista. Maan talouskriisin pahentuessa, jota Trumpin elokuusta 2017 lähtien asettamat pakotteet pahensivat, syntyi tammikuussa uusi poliittinen vihanpito.
Opposition hallitsema kansalliskokouksen johtaja Juan Guaidó julisti itsensä virkaatekeväksi presidentiksi Yhdysvaltain ja sen alueellisten liittolaisten nopeasti tukemassa liikkeessä, jota seurasivat EU ja muut läntiset kumppanit. Siirto polarisoi kansainvälistä yhteisöä, ja Kiina, Iran ja Venäjä olivat maailmanvaltojen joukossa torjumassa siirtoa. Näiden kolmen maan henkilöstö ja valtuuskunnat ovat sittemmin ilmestyneet Venezuelaan, mitä Yhdysvallat pitää provokaationa.
Kuten Iranin ja Pohjois-Korean kohdalla, Trumpin hallinto on uhannut, että ”kaikki vaihtoehdot” ovat avoinna käsiteltäessä koettuja uhkia, lausunto, joka ei tarkoituksella sulkenut pois mahdollisia sotilaallisia toimia, jotka ulkoministeri Mike Pompeo mainitsi sittemmin nimenomaisesti ”mahdollisuutena” sen jälkeen, kun epäonnistunut kansannousu johti väkivaltaisiin yhteenottoihin. Valkoisen talon kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton, joka on kannattanut sotilaallisia toimia lähes jokaista tällä listalla olevaa maata vastaan, on myös tiettävästi painostanut Pentagonia iskusuunnitelman laatimiseksi.
Venezuelan noin 125 000 sotilaan vahvuista armeijaa vahvistaa lisäksi puoli miljoonaa miliisitaistelijaa, joita Maduro on pyrkinyt laajentamaan edelleen ainakin miljoonalla. Maalla on noin 696 taistelupanssarivaunua ja 700 panssaroitua taisteluajoneuvoa. Venezuelan laivastolla on 50 alusta, mukaan lukien 3 fregattia, 4 korvettaa ja 2 sukellusvenettä, ja sen ilmavoimilla oli 280 lentokonetta, mukaan lukien 42 hävittäjää.
Pekingin ja Moskovan Madurolle antamasta tuesta huolimatta Farley sanoi, että ”Venäjä ja Kiina ovat panostaneet Venezuelaan lähinnä ärsyttääkseen Yhdysvaltoja; niillä ei ole tiukkoja ideologisia yhteyksiä tai tiukkoja taloudellisia yhteyksiä”. Sen sijaan kyse oli lähinnä ”Venezuelan öljyn määräytymisestä ja siitä, minkälaista vakautta Yhdysvallat voi odottaa koko Latinalaisessa Amerikassa.”
Vastaa