Varhaisilla tykeillä ammuttiin kineettisen energian ammuksia, jotka koostuivat aluksi työstetystä kivestä ja myöhemmin tiheistä metalleista valmistetuista raskaista palloista. Suuren suuliekki-energian yhdistäminen ammuksen painoon ja kovuuteen ovat alusta alkaen olleet tärkeimpiä tekijöitä tällaisten aseiden suunnittelussa. Samoin tällaisten aseiden ensisijaisena tarkoituksena on yleensä ollut panssaroitujen ajoneuvojen tai muiden puolustusrakenteiden suojakuorien lyöminen, olipa kyse sitten kivimuurista, purjelaivan puusta tai nykyaikaisesta panssarivaunupanssarista. Kineettisen energian ammukset eri muodoissaan ovat johdonmukaisesti olleet valinta näihin aseisiin erittäin kohdennetun terminaaliballistiikan vuoksi.
Nykyaikaisen KE-läpäisevän ammuksen kehityksessä yhdistyy kaksi tykistön suunnitteluun liittyvää näkökohtaa: suuri suustanopeus ja keskitetty voima. Suuri suuaukon nopeus saavutetaan käyttämällä ammusta, jolla on pieni massa ja suuri peruspinta-ala tykin piipussa. Kun ammutaan halkaisijaltaan pientä ammusta, joka on kääritty kevyeen ulkokuoreen, jota kutsutaan sabotiksi, nostetaan suuaukon nopeutta. Kun hylsy poistuu piipusta, sabottia ei enää tarvita, vaan se irtoaa palasina. Tämä jättää ammuksen kulkemaan suurella nopeudella pienemmällä poikkipinta-alalla ja pienemmällä aerodynaamisella vastuksella lennon aikana kohteeseen (ks. ulkoinen ballistiikka ja terminaaliballistiikka). Saksa kehitti nykyaikaiset sabotit nimellä ”treibspiegel” (”työntöpeili”) antamaan lisäkorkeutta ilmatorjuntatykilleen toisen maailmansodan aikana. Tätä ennen oli vuosisatojen ajan käytetty alkeellisia puisia sabotteja, jotka olivat piippuun kiinnitettyjä tai piipussa ennen tykinkuulaa ladattuja puisia tulppia, jotka oli sijoitettu ajopanoksen ja ammuksen väliin. Nimi ”sabot” (lausutaan /ˈsæboʊ/ SAB-oh englanninkielisessä käytössä) on ranskankielinen sana sanalle clog (puukenkä, jota on perinteisesti käytetty joissakin Euroopan maissa).
Voiman keskittäminen pienemmälle alueelle saavutettiin alun perin korvaamalla yksittäinen metallinen (yleensä teräksinen) haulikko komposiittihaulikolla, jossa käytettiin kahta metallia, raskasta ydintä (joka perustui wolframiin) kevyemmän metallisen ulkokuoren sisällä. Nämä mallit tunnettiin briteissä nimellä armor-piercing composite rigid (APCR), Yhdysvalloissa nimellä high-velocity armor-piercing (HVAP) ja saksalaisissa nimellä hartkern (hard core). Iskeytyessään ydin vaikutti paljon keskitetymmin kuin samanpainoinen ja -kokoinen pelkkä metallihauli. Ilmanvastus ja muut vaikutukset olivat kuitenkin samat kuin samankokoisella kuorella. Suurnopeuksisia panssaria läpäiseviä (HVAP) käytettiin pääasiassa Yhdysvaltain armeijan panssarintuhoojissa, ja ne olivat suhteellisen harvinaisia, koska volframiydin oli kallis ja se priorisoitiin muihin käyttökohteisiin.
Vuosien 1941 ja 1943 välisenä aikana britit yhdistivät nämä kaksi tekniikkaa panssaria läpäisevässä hylsysabotissa (APDS). Sabot korvasi APCR:n ulomman metallikuoren. Tykissä ollessaan haulikolla oli suuri pohjapinta-ala, jotta se sai maksimaalisen kiihtyvyyden ajopanoksesta, mutta kun se oli ulkona, sabotti putosi pois paljastaen raskaan haulikon, jonka poikkipinta-ala oli pieni. APDS-ammukset toimivat useimpien panssarivaunujen ensisijaisena liike-energia-aseena kylmän sodan alkuvaiheessa, vaikka niiden ensisijainen haittapuoli olikin epätarkkuus. Tämä ongelma ratkaistiin, kun 1970-luvulla otettiin käyttöön panssaria läpäisevä finn-stabilized discarding sabot (APFSDS) -patruuna, jossa läpäisykappaleeseen lisättiin stabiloivat evät, mikä lisäsi huomattavasti tarkkuutta.
Vastaa