Syyskuussa 2004 67-vuotias italialainen mies saapui lääkärikeskukseemme. Hänelle oli vuonna 1964 annettu raskasmetallihoitoa (elohopeahoitoa) syfilis-infektion hoitamiseksi. Potilas muisti, että hoito (joka suoritettiin kerran viikossa neljän kuukauden ajan) koostui 10 ml:n laskimonsisäisestä elohopealiuoksen injektiosta (mahdollisesti kalomeli, esim. elohopeakloridi, Hg2Cl2, tai cinnabaari, esim. elohopeasulfidi, HgS). Samanaikaisesti potilaalle annettiin penisilliiniä (hän viittasi 500 000 yksikön päivittäiseen annokseen vaihtoehtoisina kuukausina 12 kuukauden ajan). Potilas toipui taudista täysin. Kymmenen vuotta myöhemmin (vuonna 1974) hän sai kuitenkin joitakin oireita, kuten vapinaa, kalpeutta ja asteniaa, jotka kestivät kaksi viikkoa ja hävisivät sitten. Tällaiset oireet toistuivat noin joka toinen vuosi. Lääkäri on tutkinut potilaan ja todennut hepatomegalian, kun taas verikokeissa todettiin lisääntynyt atsotemia. Vuonna 1984 potilas sai kouristuksia (3 jaksoa), ja 8 vuotta sitten hänellä esiintyi päänsärkyä, vapinaa, huimausta (joka johti usein sängystä putoamiseen yöllä), muistin menetystä, ahdistuneisuutta, masennusta, unettomuutta, lihaskramppeja, takykardiaa. Sisätautilääkärit ja neurologit, jotka ovat käyneet potilaan luona neljänkymmenen vuoden ajan, eivät koskaan yhdistäneet näitä ja aiempia oireita mihinkään tiettyyn sairauteen. Vasta äskettäin (viisi vuotta sitten) potilasta tutki kelaatiohoidon asiantuntijalääkäri. Lääkäri osoitti bioresonanssimenetelmää (VEGA-testi) käyttäen, että potilaan elimistössä oli kohonneita elohopeapitoisuuksia. Lääkäri otti potilaalta joitakin virtsanäytteitä ja analysoi ne elohopean varalta. Näytteistä ilmeni elohopeapitoisuuksia <4 μg/g kreatiniinia, jotka edustavat tämän metallin normaalia virtsan viitealuetta. Sama lääkäri aiheutti potilaalle elohopean ”haasteen” antamalla hänelle dinatriumedetaattia (EDTA) (2 g/10 ml, Salf, Brescia, Italia), joka oli laimennettu 500 ml:aan fysiologista keittosuolaliuosta ja annettu suonensisäisesti hitaana infuusiona (noin 90 minuutin ajan), ja kehotti häntä keräämään virtsaa 12 tunnin ajan. Haasteen jälkeen virtsan elohopeapitoisuus oli 10 μg/g kreatiniinia. Potilas on muistanut tuolloin vanhan elohopeahoidon ja lääkäri osoitti hänet keskukseemme suorittamaan kelaatiohoitoa. Otimme potilaalta anamneesin sekä aiemmat ja viimeaikaiset verikokeet. Kaiken kaikkiaan näissä kokeissa todettiin normaalit arvot lukuun ottamatta kohonneita seerumin kreatiniiniarvoja (1,3 ± 0,7 mg/dl = keskiarvo ± SEM, raportoitu kymmenessä eri verikokeessa, jotka on otettu vuosien 1990 ja 2004 välillä) ja alentunutta kreatiniinipuhdistumaa (63,60 ± 6,2 ml/min).
Elohopean epäorgaanisella muodolla, kuten sinooperilla, on osoitettu olevan hermomyrkyllisiä vaikutuksia, kun sitä on annettu suullisesti hiirille . Itse asiassa Huang ym. ovat osoittaneet, että sinooperin elohopea (10 mg/kg/vrk suun kautta annosteltuna 11 peräkkäisen viikon ajan) saattoi imeytyä ruoansulatuskanavasta ja kerääntyä merkittävästi aivokuoreen, pikkuaivokuoreen, maksaan ja munuaisiin. Epäorgaaninen elohopea pystyykin läpäisemään veri-aivoesteen. Tuoreen työn mukaan elohopean imeytyminen hiuksiin jäljittelee elohopean imeytymistä aivoihin sekä orgaanisen että epäorgaanisen elohopean osalta, eli hiukset ovat paras biologinen indikaattori elohopean määrän suhteen. Vaikka potilasta hoidettiin elohopeahoidoilla monta vuotta sitten, päätimme mitata raskasmetallien pitoisuudet hänen hiusnäytteistään, koska potilaalla oli erityisesti neurologisia oireita . Olemme myös mitanneet ennen kelaatiohoitoa ja sen jälkeen potilaan oksidatiivisen stressiprofiilin ja ottaneet huomioon, että endogeenisten antioksidanttijärjestelmien tasot voisivat parantua kompensoivana patofysiologisena vasteena elohopean aiheuttamille oksidatiivisille vaurioille . Itse asiassa mittasimme potilaan glutationin pelkistyneen ja hapettuneen muodon (GSH ja GSSG) plasmatasot sekä reaktiivisten happilajien (ROS) tasot (ilmaistuna Carratelli-yksikköinä tai U CARR).
Hiusnäytteet otettiin pään takaraivo- ja ohimoalueilta. Näytteet kerättiin saksilla kolmelta eri hiuspohjan alueelta leikkaamalla 1 cm hiuslisäkkeen yläpuolelta. Hiusnäytteitä otettiin noin 200 mg, ne säilytettiin muovikuorissa ja kuljetettiin toksikologian laboratorioon (Doctor’s Data Inc., St Charles, IL, USA). Hiusten raskasmetallipitoisuudet määritettiin induktiivisesti kytketyllä plasma-massaspektrometrillä (joka takasi mittausten tarkkuuden ja täsmällisyyden), ja ne ilmaistiin mikrogrammoina grammassa (μg/g).
Ensimmäinen hiusnäyte otettiin 3. syyskuuta 2004. Siinä todettiin korkea vismutin (0,23 μg/g: viitearvot ≤ 0,060 μg/g) ja elohopean (3,2 μg/g; viitearvot ≤ 1,1 μg/g) pitoisuus (kuva 1A). Potilaalle annettiin kelaatiohoitoa suonensisäisesti EDTA:lla (2 g 500 ml:aan suolaliuosta noin 90 minuutissa). Hoitoa annettiin kerran viikossa vuoden ajan. Suosittelimme myös runsaasti vitamiineja ja vihanneksia sisältävää ruokavaliota ja kehotimme häntä juomaan runsaasti vettä. Kuusi kuukautta hoidon aloittamisen jälkeen potilas ilmoitti, että osa neurologisista oireista oli hävinnyt. Hän ei enää pudonnut yöllä sängystä ja oli saanut muistinsa takaisin. Vuosi EDTA-kelaatiohoidon aloittamisen jälkeen, 7. syyskuuta 2005, teimme toisen arvioinnin hiusten raskasmetallipitoisuuksista (kuva 1B). Se osoitti elohopeapitoisuuksien erittäin merkittävän nousun (11 μg/g) ja vismuttitasojen normalisoitumisen (0,021 μg/g). Jatkoimme kelaatiohoitoa kerran viikossa vielä vuoden ajan, ja 29. syyskuuta 2006 suoritimme kolmannen arvioinnin hiusten raskasmetallipitoisuuksista (kuva 1C). Tässä arvioinnissa elohopeapitoisuudet olivat 1,6 μg/g. Tämän jälkeen annoimme potilaalle kelaatiohoitoa kerran kuukaudessa, kunnes hiusten elohopeapitoisuudet olivat normaalit. Näiden jaksojen aikana potilaan neurologiset oireet (ahdistus, masennus, unettomuus) hävisivät kokonaan, hänen lihas- ja luustokrampinsa paranivat. EDTA:lla toteutetun kelaatiohoidon aikana seurasimme potilaan kreatiniinitasoja kerran 90 päivän välein. Nämä tasot paranivat kelaatiohoidon aloittamisen jälkeen kahdeksan peräkkäisen arvioinnin aikana (1,0 ± 0,5 mg/dl), samoin kuin kreatiniinipuhdistuma-arvot (70,20 ± 5,4 ml/min). Ennen kelaatiohoidon aloittamista (joka alkoi syyskuussa 2004) potilaan verikokeissa GSH/GSSG-suhde oli 6 ja ROS-arvot 515 U CARR. Kelaation päättyessä (lokakuussa 2006) arvot olivat: GSH/GSSG = 13 ja ROS = 308 U CARR. Kelaatiohoidon päättyessä mitattiin myös virtsan elohopeapitoisuudet 12 tunnin keräyksen jälkeen EDTA-haasteen jälkeen: ne olivat < 4 μg/g kreatiniinia.
Raskasmetallien pitoisuudet potilaan hiuksissa ajoittain. A = 3. syyskuuta 2004; B = 7. syyskuuta 2005; C = 29. syyskuuta 2006.
Vastaa