Karviainen, pohjoisen pallonpuoliskon hedelmäpensas, joka usein sijoitetaan Ribes-sukuun yhdessä herukan kanssa Grossulariaceae-suvun heimoon; joissakin taksonomisissa järjestelmissä yksinomaan karviaiselle annetaan yleisnimi Grossularia. Karviaispensaat ovat piikikkäitä, ja niiden kukat vaihtelevat vihertävän tai vihertävän vaaleanpunaisen sävyisistä kukista kahden tai kolmen kukan tertuissa. Soikeat marjat ovat valkoisia, punaisia, keltaisia tai vihreitä ja pinnaltaan piikikkäitä, karvaisia tai sileitä.
Derek Fell
Karviaismarjat ovat erittäin talvenkestäviä, ja niitä viljelläänkin melkein pohjoiseen napapiirille asti. Ne viihtyvät kosteassa, raskaassa savimaassa viileässä, kosteassa ilmastossa. Marjojen suojaamiseksi auringolta tarvitaan hyvä lehdistö. Karviainen kestää laiminlyöntejä, mutta reagoi helposti hyvään hoitoon, johon kuuluu potaskaa tai lantaa sisältäviä lannoitteita, voimakasta karsintaa ja lepotilaruiskutusta suomun ja homeen torjumiseksi. Uudet kasvit kasvatetaan pistokkaista.
Pensaat kantavat hyvin 10-20 vuotta. Kaksi- tai kolmevuotiaat versot tuottavat parhaat marjat. Kirpeät hedelmät syödään kypsinä ja niistä tehdään usein hyytelöitä, säilykkeitä, piirakoita ja muita jälkiruokia tai viiniä. Pohjois-Euroopassa viljellään satoja lajikkeita, joista monia istutetaan hedelmätarhoihin. Englantilaiset karviaiset (R. uva-crispa), joita kutsutaan yleisesti nimellä grossularia, ovat kotoisin Vanhasta maailmasta, ja niitä on pitkään viljelty hedelminä. Euroopassa suurikokoiset viljellyt karviaiset vakiintuivat luonnontilaisiksi. Grossularia ei menesty Yhdysvalloissa, koska se on altis homeille ja ruosteille. Koska ne tarjoavat vaihtoehtoisen isännän valkoisen männyn rakkularuosteelle, grossularian viljely on laitonta joissakin osavaltioissa, joissa valkoinen mänty on tärkeä luonnonvara. Pohjois-Amerikan hyödyllisin kotoperäinen laji on karviaismarja Ribes hirtellum, jota tavataan luonnonvaraisena eri puolilla Yhdysvaltoja; jalostettuja lajikkeita viljellään laajalti.
Vastaa