Karthagon uskonto

Karthagon perusti foinikialainen Tyyron kaupunki 9. vuosisadalla eaa., ja monien muiden kulttuurikäytäntöjen ohella kaupunki omaksui perustajiensa uskonnon piirteitä. Siirtokunnassa palvottiin polyteistisesti sellaisia tärkeitä foinikialaisia jumalia kuin Melqart ja Baal sekä uusia jumalia kuten Tanitia. Nämä puolestaan levittäytyivät uusiin punilaisiin siirtokuntiin eri puolilla muinaista Välimerta, kun taas toiseen suuntaan naapurikulttuureista peräisin olevia jumalia sisällytettiin karthagolaispantheoniin. Niiden kunniaksi rakennettiin temppeleitä, seremonioita valvoi pappisluokka, uhrauksia tehtiin niiden lepyttämiseksi, ja niiden kuvia esiintyi laivoissa, kolikoissa ja taiteessa.

Jumalat

Vähemmistö karthagolaisjumalista periytyi foinikialaisilta, mutta niitä muokattiin, ja niiden nimet ja funktiot kehittyivät ajan myötä. Tärkein karthagolainen jumaluus oli Melqart, Tyyron kaupungin suojelija ja suojelija, jolle ehkä annettiin samanlainen rooli varhaisessa Karthagossa. Siirtokuntalaiset olivatkin velvollisia lähettämään vuotuisen kunnianosoituksen – kymmenesosan vuotuisista voitoistaan – Melqartin temppeliin Tyrukseen siirtokunnan olemassaolon ensimmäisten vuosisatojen ajan. Karthagon vaikutusvaltainen Barcid-klaani oli 3. vuosisadalla eaa. erityisen innokas Melqartin palvoja. Hannibal vannoi kuuluisan valan jumalalle vuonna 237 eaa., kun hän 9-vuotiaana ilmoitti olevansa ikuisesti Rooman vihollinen. Hannibal ei myöskään ollut ainoa karthagolainen kenraali, joka jumaloitsi itsensä ja omaksui jumalan ulkonäön. Kreikkalaiset samaistivat Melqartin omaan sankariinsa Herkulekseen, ja Melqart-Hercules-kultti levisi ympäri Välimeren aluetta.

Baal Hammon (”suitsutusalttarien herra”) oli toinen tärkeä jumala, joka oli saanut innoituksensa foinikialaisen Sidonin kaupungin ylijumalana toimineesta Baalista. Baalilla oli monia muita inkarnaatioita tai ehkä jopa erillisiä jumaluuksia tämän nimen alla: Baal Iddir, Baal Marqod, Baal Oz, Baal Qarnem, Baal Sapon ja Baal Shamin. Historioitsijat, niin epäselviä foinikialaisten ja karthagolaisten jumalien erityispiirteet ovat, keskustelevat edelleen hänen yhteydestään tai jopa vastaavuudestaan Melqartin ja foinikialaisen jumalan Elin kanssa.

Karthagossa palvottiin vastaavasti foinikialaisia jumalia Eshmunia (joka vastasi Adonista, mutta jonka kreikkalaiset tunnistivat myös Asklepiokseksi, mikä viittaa siihen, että hänellä oli Karthagossa yhteys parantamiseen), Reshefiä (tulen ja salaman jumala, jonka kreikkalaiset yhdistivät Apolloon) ja Rasapia (joka liittyi sodankäyntiin), mutta jälleen hieman erilaisin konnotaatioin, kuten esimerkiksi Reshefiä (eräs Rasapin muoto) ja Shadrapia (joka liittyi käärmeisiin ja parantamiseen). Punilaisessa uskonnossa säilyneet vähemmän tärkeät foinikialaiset jumalat olivat Hawot (kuolleiden jumala), Hudis (uusi kuu), Kese (täysikuu), Kusor/Kusorit (älykkyyden jumala/jumalatar) ja Semes (auringon jumalatar).

Yksi tärkeimmistä Punilaisten jumaluuksista, joita ei palvottu Foinikiassa, oli Tanit (Tnt), vaikka häntä saatettiin siellä pitää Astarten palvelijana. Tanit tuli tunnetuksi vasta 5. vuosisadalta eaa. alkaen Karthagossa, mutta hän syrjäyttäisi lopulta Melqartin ja Baal Hammonin tärkeydessä. Hän edusti äitijumalatarta, elämää ja hedelmällisyyttä. Hän oli vahvasti sidoksissa Baaliin ja häntä pidettiin Baal Hammonin puolisona, ja hänestä käytettiin yleisesti nimitystä ”Baalin Tanit-kasvot” (Tnt pn B’l), ja hänet esitettiin kirjoituksissa, mosaiikeissa, keramiikassa ja pylväissä symbolina (kolmio, jonka yläpuolella on suora viiva ja ympyrä), joka näyttäisi esittävän tyyliteltyä naishahmoa, jolla on ojennetut kädet. Muista karthagolaisista jumalista ei tunneta muita symboleja. Tanit yhdistettiin myös palmuun, kyyhkyseen, kuuhun, kalaan ja granaattiomenaan, jotka kaikki esiintyvät hänen kanssaan karthagolaisissa kolikoissa ja hänelle omistetuissa pylväissä. Myöhemmässä veistoksessa Tanit on useimmiten kuvattu leijonan pää ja siivet yllään, ja toinen hänen symbolinsa on pullon muoto, joka on yleinen muistopatsaissa.

Viimein jumalia omaksuttiin ja muokattiin kreikkalaisesta panteonista Karthagon lisääntyvän hellenisoitumisen myötä 4. vuosisadalta eaa. alkaen. Demeter ja Persefone (Kore) olivat erityisen suosittuja, ja heidät liitettiin osaksi Punican panteonia useiden sotilaallisten katastrofien jälkeen, jotka karthagolaiset johtivat siitä, että he tuhosivat harkitsemattomasti jumalattarien temppelin Syrakusassa vuonna 396 eaa. Korkea-arvoiset papit ja papittaret määrättiin erityisesti palvelemaan jumalattaria. Toinen ulkomainen tuonti oli Isis, jolla oli temppeli kaupungissa. Yksi jumalattaren papittarista on kuvattu upeassa marmorisarkofagin kannessa, joka on peräisin Pyhän Moniquen haudasta. Egyptissä tehtyjen ja kotona kopioitujen amulettien käyttö oli Karthagossa yleistä, päätellen niiden runsaudesta haudoissa.

Papit

Karthagon perustamislegendassa Tyyrosta paennut kuningatar Dido (Elissa) otti matkallaan Pohjois-Afrikkaan Kyproksella kyytiin Astarten ylipapin ja lupasi tälle, että hän ja hänen jälkeläisensä saisivat uudessa kaupungissa ylipapin viran. Tämä oli ensimmäinen pappisluokka kaupungissa. Karthagon eliittiluokka hallitsi tärkeitä uskonnollisia virkoja. Pappien johtaja (rb khnm) oli myös senaatin ja vaikutusvaltaisen 104:n neuvoston jäsen. Valtion uskonnollisista asioista vastasi 10 senaattorin komitea. Papit nauttivat korkeaa asemaa, mutta elivät ankaraa elämää, jota symboloi heidän erottuva ajeltu päänsä. Papit tekivät itsestään vielä erottuvampia maalaamalla itsensä punaisella okralla seremonioiden aikana. Suurin osa kaupungin uskonnollisista viroista näyttää olleen perinnöllisiä. Kirjoituksissa kerrotaan, että pääpappi oli vastuussa tietystä temppelistä ja että häntä avusti alempi pappisryhmä (khnm). Naispappeja oli, mutta jälleen kerran pappisluokan vihkimistä ja tehtäviä koskevat yksityiskohdat ovat tuntemattomia. Papit saattoivat valvoa koulutusta, josta tiedämme hyvin vähän, ja myös kirjastoja, joiden tiedämme olleen olemassa Karthagon tuhoutuessa vuonna 146 eaa.

Temppelit

Punalaisten steleiden kirjoitukset kuvaavat monia temppeleitä monille eri jumalille Karthagossa, mutta valitettavasti niistä on hyvin vähän jäänteitä arkeologisissa tallenteissa, koska roomalaiset tuhosivat kaupungin kolmannen Punilaisen sodan päätteeksi vuonna 146 eaa. Karthagossa oli luultavasti yhtä monta temppeliä kuin aikalaiskaupungeissa Roomassa ja Ateenassa. Voimme kuvitella, että ne olivat samanlaisia kuin foinikialaiset temppelit, kuten Salomonin temppeli, jota Raamatussa kuvataan foinikialaisten suunnittelemaksi, ja Herodotoksen kuvaama Melqartin temppeli Tyyrossa. Niissä oli kaksi suurta pylvästä, yksi kummallakin puolella sisäänkäyntiä, joka johti kolmeen kammioon, joiden sisällä ei ollut jumalan kuvausta vaan suuri pronssinen malja, jossa oli ikuinen liekki.

Temppelien ulkopuolella suoritettiin seremonioita, kuten rukouksia, suitsukkeiden polttamista ja uhrauksia jumalille erityisesti omistetulla alttarilla. Nämä saattoivat olla juomien kaatamista, ruokauhreja, kukkia, eläinuhreja (sonnit, karitsat, siipikarja, linnut jne.) ja jopa ihmisuhreja (molk). Tiedämme myös, että temppelit olivat kiellettyjä naisilta ja sioilta, vaikka oli joitakin papittaria, jotka palvelivat tiettyjä jumaluuksia ja niiden temppeleitä. Uskonnollisia seremonioita saatettiin järjestää myös luonnonmuodostelmien, kuten jokien ja lähteiden, äärellä, sillä karthagolaiset pitivät niitä usein pyhinä.

Tofet

Yksi foinikialaisten ja punilaisten uskontojen rituaaleista oli ihmisten uhraaminen, erityisesti lapsia (mutta ei ainoastaan), antiikin lähteiden mukaan. Uhrit tapettiin tulella, vaikka ei olekaan selvää, miten se tarkalleen tapahtui. Muinaisten historioitsijoiden Clitarchin ja Diodoroksen mukaan tulisija asetettiin Baalin (tai Elin) jumalan pronssisen patsaan eteen, jolla oli ojennetut käsivarret, joiden päälle uhri asetettiin ennen kuin se putosi tuleen. He mainitsevat myös, että uhreilla oli hymyilevä naamio, jolla he peittivät kyyneleensä jumalalta, jolle heidät uhrattiin. Uhrin tuhkat sijoitettiin sitten uurnaan, jonka päällä oli kivi. Itse uurnat olivat usein kierrätettyjä ruukkuja ja tölkkejä, jotka olivat peräisin niinkin kaukaa kuin Korintista ja Egyptistä, joten ne ovat mielenkiintoinen ja arvokas osoitus Välimeren alueen kaupankäynnistä. Kuudennelta vuosisadalta eaa. lähtien Baalille tai Tanitille omistetut pylväät sijoitettiin kivien sijasta uurnien päälle. Näistä muistomerkeistä on säilynyt tuhansia esimerkkejä, ja ne ovat vahva todiste siitä, että karthagolaista uskontoa harjoitettiin yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Jotkut uurnat haudattiin kuiluhautoihin, ja näille uurnille omistettu pyhä avoin tila oli muurien ympäröimä, ja se tunnettiin nimellä tophet.

Karthagon tophet tunnettiin nimellä ”Tanitin piiri”, ja se sijaitsi kaupungin eteläpuolella Salammbossa. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran 800-luvulla eaa. ja sen jälkeen jatkuvasti, kunnes Karthago kaatui Punisissa sodissa. Suurimmillaan se kattoi 6 000 neliömetriä, ja siinä on yhdeksän laskeutuvaa tasoa. Siellä on pyhäkköalue, jossa on alttari, jossa uhrit suoritettiin.

Tophet of Carthage

Vanhasssa maailmass, foinikialaiset ja karthagolaiset saivat verisen maineen yleisistä lapsiuhreista, mutta jotkut historioitsijat ovat kyseenalaistaneet tämän käytännön laajuuden. Monissa pylväissä on kaiverrus, jossa kuvataan ihmisen veriuhri, mutta toisissa kuvataan lampaan tai karitsan korvaamista lapsella. Tarkemmin tarkasteltuna on lisäksi huomattava, että kaikki kirjalliset viittaukset ihmisuhriin viittaavat siihen, että se oli tarpeen vain silloin, kun valtio oli suuressa vaarassa, kuten sotien, kulkutautien ja luonnonkatastrofien aikana, eikä se ollut jokapäiväinen käytäntö. Jopa foinikialaisessa/punilaisessa mytologiassa, jossa jumala El uhraa poikansa Ieudin, sen tarkoituksena on pelastaa maa romahdukselta. Toisena esimerkkinä Diodoros kuvaa karthagolaisen kenraalin Hamilcarin uhranneen lapsen Agrigenton piirityksen aikana 5. vuosisadalla eaa., kun puolustajat kärsivät kuolettavasta taudinpurkauksesta. Lisäksi antiikin lähteissä ihmisuhrit ovat lähes aina hallitsijoiden ja hallitsevan luokan lapsia, sillä jumalia ei ilmeisesti saanut liikuttaa tavallisen kansan uhraaminen.

Karthagon uurnista löytyneiden jäännösten analyysi paljastaa, että kaiken kaikkiaan 80 prosenttia ihmisjäännöksistä on vastasyntyneiden vauvojen tai sikiöiden. Tämä on samankaltainen prosenttiosuus kuin muilla topeteilla, kuten Tharrosilla. Tarkkaa kuolinsyytä ei ole mahdollista määrittää, mutta historioitsija M. E. Aubet päättelee seuraavaa,

…kaikki viittaa siihen, että he kuolivat luonnollisista syistä syntyessään tai muutamaa viikkoa myöhemmin. Vaikka ihmisuhreja on saatettu harjoittaa, vastasyntyneiden vauvojen suuri osuus topeteissa osoittaa, että nämä aitaukset toimivat hautapaikkoina lapsille, jotka kuolivat syntyessään tai jotka eivät olleet täyttäneet kahta vuotta. (252)

Aubet toteaa myös, että Punilaisten kaupunkien hautausmailla ei ole pienten lasten jäännöksiä, mikä viittaa siihen, että kaikki lapset haudattiin tophetiin kuolinsyystä riippumatta. Lapsiuhreja tapahtui Karthagossa, kuten monissa muissakin muinaisissa kulttuureissa, mutta fyysiset todisteet tällaisen käytännön laajuudesta eivät näytä vastaavan sitä pitkään jatkunutta pahamaineista mainetta, josta foinikialaiset ja karthagolaiset ovat kärsineet antiikista lähtien.

Loppupäätelmät

Tietojamme monista punilaisen uskonnon yksityiskohdista on, ovat siis puutteellisia, koska karthagolaisilta itseltään saadut aikalaislähteet puuttuvat. Tilannetta mutkistaa se, että näiden kulttuurien antiikin kirjoittajat käyttivät toisinaan umpimähkäisesti kreikkalaisia ja latinankielisiä nimiä kuvatessaan Karthagon uskonnollisia käytäntöjä, puhumattakaan siitä, että he suhtautuivat ennakkoluuloisesti vieraisiin käytäntöihin. Mitään temppeleitä ei ole säilynyt, eikä punilaista mytologiaa käsitteleviä tekstejä ole säilynyt, ja meille on jäänyt vain joukko kaiverrettuja pylväitä ja joitakin taide-esineitä, joiden avulla voimme koota yksityiskohtia yhteen. Haudat ovat olleet elintärkeä tällaisten esineiden lähde, ja pyhimyslahjat, päivittäiset käyttöesineet, amuletit ja naamarit pahojen henkien torjumiseksi viittaavat siihen, että karthagolaiset uskoivat jonkinlaiseen tuonpuoleiseen elämään. Kuten monien muidenkin karthagolaisen uskonnon osa-alueiden kohdalla, emme kuitenkaan tiedä tarkkoja yksityiskohtia, ja joudumme ihmettelemään, mitä tuohon elämään kuului tai miten henkilö saattoi varmistaa, että hän koskaan pääsi sinne. Varminta on se, että karthagolaisen uskonnon harjoittaminen jatkui roomalaisten tuhottua kaupungin, joskus eri nimillä ja ehkä aiempaa salamyhkäisemmin, mutta hyvin usein samoilla temppelipaikoilla kuin ennenkin.