Kun George Curzon vieraili Mervin raunioituneessa kaupungissa vuonna 1888, näky sen rappeutuneisuudesta musersi hänet. ”Keskellä murenevien tiilien ja saven täydellistä erämaata”, Intian tuleva varakuningas kirjoitti, ”muurien, tornien, vallien ja kupolien näkymä, joka ulottuu hämmentävänä sekamelskana horisonttiin, muistuttaa meitä siitä, että olemme menneen suuruuden keskellä.”
Nykyaikaiset kävijät, jotka vierailevat eteläisessä Turkmenistanissa sijaitsevan Mervin alueella, voivat vieläkin kierrellä sen pölyisiä, tuulen pyyhkimiä jäänteitä. Curzonin tavoin heillä saattaa olla vaikeuksia kuvitella yhden maailman suurimpien kadonneiden kaupunkien todellista kokoa, tiheyttä ja vehreyttä.
1200-luvun kukoistuksessaan Merv sijaitsi Silkkitien vauraiden kauppareittien varrella. Se oli Keski-Aasiasta Välimerelle ulottuneen seldžukkisulttaanikunnan pääkaupunki. Joidenkin arvioiden mukaan Merv oli vuonna 1200 jKr. maailman suurin kaupunki, jossa asui yli puoli miljoonaa ihmistä.
Mutta vain vuosikymmeniä myöhemmin Tšingis-kaanin joukot hävittivät kaupungin karmeassa valloituksessa, joka johti – jos aikalaiskertomuksia on uskominen – 700 000 ihmisen kuolemaan.
Buharasta koilliseen tai Nishapurista lounaaseen saapuva kauppias olisi aikoinaan helpottunut nähdessään Mervin. Keskiaikainen Merv ja sitä ympäröivä keidas, jonka halki kulkevat kanavat ja sillat, täynnä puutarhoja ja hedelmätarhoja, olivat vihreitä ja rikkaasti viljeltyjä, tervetullut piristysruiske Karakumin autiomaan ankeudesta.
Kaupungin muurit kulkivat viiden mailin pituisena pitkulaisena kehänä, jota katkaisivat vahvat tornit ja neljä pääporttia. Sen kadut olivat enimmäkseen kapeita ja mutkittelevia, täynnä tiiviisti rakennettuja taloja ja satunnaisia suurempia rakennuksia: moskeijoita, kouluja, kirjastoja ja kylpylöitä.
Seldžukkisulttaanien linnoitus – täynnä palatsia, puutarhoja ja hallintorakennuksia – kohosi Mervin koillisosassa. Monet eri valtakunnat valitsivat Mervin toimipaikakseen hallitakseen Khurasania, aluetta, joka käsitti Itä-Iranin ja osia nykyisestä Turkmenistanista, Uzbekistanista, Tadžikistanista ja Afganistanista.
”Siisteytensä, hyvien katujensa, rakennustensa ja kortteliensa jakamisensa vuoksi jokien välissä… heidän kaupunkinsa on ylivertainen muihin Khurasanin kaupunkeihin verrattuna”, kirjoitti 10. vuosisadalla elänyt persialainen maantieteilijä ja matkamies al-Istakhri. ”Sen markkinat ovat hyvät.”
Merviin saavuttaessaan vieraileva kauppias saattoi viedä laumaeläimensä kaksikerroksisen karavaaniseraiden (majatalo, jossa oli sisäpiha matkustajia varten) avoimeen sisäpihaan, jossa hän kamppaili tilasta muiden kauppiaiden kanssa, jotka tulivat niinkin kaukaa kuin Intiasta, Irakista ja Länsi-Kiinasta. Tai hän saattoi mennä suoraan jollekin Mervin suurista markkinoista, jotka kokoontuivat kaupungin porttien ulkopuolella tai joskus sen suurten moskeijoiden lähellä. Keramiikkauunien ja teräksenvalmistusuunien savu (Merv oli kuuluisa upokkaasta teräksestään) leijui ympäröivien teollisten esikaupunkialueiden yllä.
Jos kauppias tunsi olonsa kuumaksi, hän saattoi astua sisälle kaupungin laitamilla sijaitsevaan jäähalliin, korkeaan kartiomuotoiseen rakennukseen, johon asukkaat keräsivät talvisin lunta ja jota he käyttivät kuin valtavaa savitiilistä muurattua jääkaappia. Ehkä hän vieraili kaupungin eliitin jäsenen luona, joka asui koshkissa (linnoituksen kaltainen koti muurien ulkopuolella kaupungin pölyltä ja melulta suojassa).
Jos seuraisi Majan-kanavan reittiä, joka kulki keskellä kaupunkia, ohi kirjailijoiden ja kutojien työpajojen, pääsisi sekä Mervin keskusmoskeijaan että viereiseen muistomerkkiin, sulttaani Sanjarin mausoleumiin. Vuonna 1157 jKr. pitkään hallinneen seldžukkisulttaanin kunniaksi rakennettu mausoleumi oli suuri, neliönmuotoinen rakennus, jossa oli hienoja kaaria ja jonka kupoli oli päällystetty turkoosin lasitetuilla kaakeleilla. Kupoli oli niin voimakkaan sininen, että 1200-luvulla Mervissä vierailleen arabialaisen maantieteilijän Yaqut al-Hamawin mukaan ”sen saattoi nähdä päivän matkan päästä.”
Kaupunki tunnettiin nimellä Marv-i-Shahijan eli ”Merv Suuri”, ja se oli suurin ja tunnetuin Mervin keidasalueen peräkkäisistä kaupungeista. Itse asiassa kaupunki sijaitsi aivan itäpuolella sijaitsevan Mervin varhaisemman inkarnaation rinnalla, joka tunnettiin nimellä Gyaur-kala (”pakanoiden linnoitus”).
Gyaur-kala kukoisti Persian sassanidikuninkaiden aikana kolmannesta vuosisadasta seitsemännelle vuosisadalle jKr. Arkeologit ovat löytäneet tästä vanhemmasta Mervistä todisteita kosmopoliittisesta kaupunkiyhteiskunnasta, jossa oli zarathustralaisten, buddhalaisten, manikealaisten, kristittyjen ja juutalaisten yhteisöjä. Seitsemännestä vuosisadasta alkaen muslimivallan aikana kaupunkitoiminnan keskus siirtyi länteen Razik-kanavan yli alueelle, josta tuli Marv-i-Shahijan (tunnetaan myös nimellä Sultan-kala, ”sulttaanin linnoitus”). Monet Gyaur-kalan rakenteista luultavasti kannibalisoitiin materiaaliksi uuden Mervin rakentamiseen, ja sen raunioille syntyi teollisia työpajoja, uuneja ja uuneja.
Historiantutkijat jäljittävät alueen kaupunkimaisen asutuksen jo kuudennelta vuosisadalta eaa. alkaen. Elämä Mervin keidasalueella on aina ollut riippuvainen Murghab-joen vesistä. Joki virtaa Afganistanin vuoristosta pohjoiseen, kunnes se päättyy aavikon keskellä sijaitsevaan suistoon. Du Huan, kiinalainen sotilas, joka asui vankeudessa Mervissä vuosikymmenen ajan kahdeksannella vuosisadalla jKr., kuvaili keidasalueen hedelmällisyyttä: ”Suuri joki … virtaa sen alueelle, jossa se jakautuu useisiin satoihin kanaviin, jotka kastelevat koko aluetta. Kylät ja aidat koskettavat toisiaan, ja kaikkialla on puita.”
Mervin asukkaat rakensivat ja ylläpitivät vuosisatojen kuluessa Murghab-joen varrelle joukon patoja ja patoja sekä kanaalien ja säiliöiden verkostoa varmistaakseen kaupungin vedensaannin. Mir-abin eli vesivartijan virka oli tärkeä virka Mervissä: keskiaikaisten aikalaiskertomusten mukaan hänellä oli komennossaan 10 000 työmiehen joukko, johon kuului myös 300 sukeltajan ryhmä, joka paikkasi säännöllisesti patoja puutavaralla. Heidän työnsä piti yllä Murghab-joen patoa, joka esti lietteen kertymisen ja sääteli veden virtausta Mervin kanaviin kuivina ja runsaina aikoina.
Mervin vaurauden ja kasvun toinen lähde oli sen strateginen sijainti mannertenvälisen kaupan risteyksessä. Merv oli kuuluisa viennistään, erityisesti tekstiileistään. ”Tästä maasta saadaan paljon silkkiä sekä korkealaatuista puuvillaa, jota kutsutaan Mervin puuvillaksi ja joka on erittäin pehmeää”, totesi 1200-luvun arabialainen maantieteilijä al-Idrisi. Mervin kankaasta valmistetut kaaput ja turbaanit olivat suosittuja ympäri islamilaista maailmaa.
Niin myös Mervin rakastetut melonit. ”Mervin hedelmät ovat hienompia kuin minkään muun paikan hedelmät”, kirjoitti Ibn Hawqal, 10. vuosisadan arabikronikoitsija, ”eikä missään muussa kaupungissa ole nähtävissä tällaisia palatseja ja lehtoja, puutarhoja ja puroja.”
Mervillä oli niin vahva maine kaupankäynnissä ja rikkauksien tavoittelussa, että 1300-luvun egyptiläinen kirjuri al-Nuwayri kuvaili kaupungin tärkeimmäksi ominaisuudeksi ”kurjuutta”.
Mutta Seldžukkien aikana Merv oli myös oppineiden ja kulttuurin kaupunki. Se tuotti merkittäviä runoilijoita, matemaatikkoja, tähtitieteilijöitä, lääkäreitä, muusikoita ja fyysikkoja. Moniottelija Umar Khayyamin tiedetään viettäneen useita vuosia Mervin tähtitieteellisessä observatoriossa. ”Kaikista Iranin maista”, al-Istakhri kirjoitti Mervistä, ”nämä ihmiset olivat tunnettuja lahjakkuudestaan ja koulutuksestaan.” Yaqut al-Hamawi laski kaupungissa olleen ainakin 10 merkittävää kirjastoa, joista yksi oli liitetty suureen moskeijaan ja sisälsi 12 000 nidettä.
Seldžukkien kukoistuskaudellaan Merv oli kulttuuripääkaupunki, joka veti puoleensa älykkäimpiä ajattelijoita ja taiteilijoita ympäri islamilaista maailmaa. Se määritteli suuntauksia paitsi tieteellisessä ja tähtitieteellisessä tutkimuksessa myös arkkitehtuurissa, muodissa ja musiikissa. Marwazi (Mervistä kotoisin oleva) oli osoitus sivistyneisyydestä ja hienostuneisuudesta. Sen asukkailla oli todennäköisesti hyvin laaja viitekehys. Vaikka Merv sijaitsi syrjässä Karakumin autiomaassa sijaitsevassa keidakkeessa, se oli maailmankatsomuksellinen kaupunki, esimerkki kaupallisesta ja älyllisestä kulttuurista, joka kukoisti Silkkitien varrella.
Merville eivät olleet vieraita myöskään poliittiset mullistukset ja sodat, sillä se oli joutunut kilpailevien hallintoalueiden ja dynastioiden valtaan pitkän historiansa aikana. Mikään valloitus ei ollut yhtä traumaattinen kuin sen ryöstäminen mongolien toimesta vuonna 1221. Yaqut al-Hamawi joutui pakenemaan Mervin kirjastoista, kun Tšingis-kaanin pojan Toluin armeijat etenivät kaupunkiin.
”Totisesti, ilman mongoleja olisin jäänyt sinne, elänyt ja kuollut, ja tuskin pystyin repimään itseäni pois”, hän kirjoitti surullisena. Mongolit piirittivät kaupunkia kuusi päivää, ennen kuin se antautui, mikä aiheutti yhden aikakauden pahimmista joukkomurhista.
Arabialaisen historioitsijan Ibn al-Athirin mukaan, joka perusti kertomuksensa Mervistä tulleiden pakolaisten kertomuksiin: ”Tšingis-kaani istui kultaisella valtaistuimella ja käski tuoda kaapatut joukot eteensä. Kun he olivat hänen edessään, heidät teloitettiin, ja kansa katseli ja itki. Kun kyse oli tavallisesta kansasta, he erottelivat miehet, naiset, lapset ja omaisuuden. Se oli ikimuistoinen päivä, jolloin huudettiin, itkettiin ja valitettiin. He ottivat varakkaat ihmiset ja hakkasivat ja kiduttivat heitä kaikenlaisilla julmuuksilla etsiessään rikkauksia … Sitten he sytyttivät kaupungin tuleen ja polttivat sulttaani Sanjarin haudan ja kaivoivat hänen hautansa etsiessään rahaa. He sanoivat: ”Nämä ihmiset ovat vastustaneet meitä”, joten he tappoivat heidät kaikki. Sitten Tšingis-kaan käski laskea kuolleet, ja ruumiita oli noin 700 000.”
Kuolonuhrien määrä oli lähes varmasti liioiteltu, mutta Merv ei koskaan toipunut täysin. Mongolit tuhosivat Murghab-joen padon ja hakkasivat Mervin keidasalueen elinehdon. Seuraavina vuosisatoina lukuisat hallitsijat yrittivät jälleenrakentaa ja asuttaa Mervin uudelleen, mutta kaupunki ei koskaan palannut siihen kokoon ja kukoistukseen, joka sillä oli ollut aikaisempina vuosina seldžukkien aikana.
Vuonna 1888 George Curzon näki vain hävitystä: ”Hyvin rappeutuneilta ja surullisilta näyttivät nuo auringossa kuivuneesta savesta tehdyt tuhoutuvat muurit, nuo rikkinäiset kaaret ja horjuvat tornit; mutta jo niiden laajuudessa on suuruutta, ja niiden raunioiden surullisessa kurjuudessa on ääni.”
Kanishk Tharoor on kirjoittanut teoksen Swimmer Among the Stars: Stories, Picadorin kustantamana ilmestyvä novellikokoelma, ja Museum of Lost Objects -tapahtuman juontaja.
Jaa tarinasi muista kadonneista kaupungeista alla olevissa kommenteissa, ja seuraa Guardian Citiesia Twitterissä ja Facebookissa liittyäksesi keskusteluun
{{topLeft}}
{{bottomLeft}}
{{{topRight}}
{{bottomRight}}
{{/goalExceededMarkerPercentage}}
{{/ticker}}
{{heading}}
{{#paragraphs}}
{{.}}
{{{/paragraphs}}{{highlightedText}}
- Jaa Facebookissa
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostitse
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- Jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä
.
Vastaa