Jos Hauer olisi esittänyt Battya toisena kivikasvoisena eurokaverina, ”Blade Runner” itsessään olisi saattanut olla helpommin luokiteltavissa oleva genreponnistus, sellainen elokuva, jota monet katsojat odottivat vuonna 1982, sellainen, joka lupasi pistää Han Solona ja Indiana Jonesina tutun Fordin vastakkain uudenlaista futuristista viholliskuntaa vastaan. Sen sijaan Scottin ja käsikirjoittajien Hampton Fancherin ja David Webb Peoplesin toimittama solmuskainen neo-noir hämmensi yleisöä, elokuva floppasi ja syntyi kulttimestariteos.

Katsokaa vain Battyn pitkää lopputaistelua Deckardin kanssa nähdäksenne sekä todisteet elokuvan omalaatuisesta sävystä että sen, miten Hauerin merkittävä suoritus tehostaa sitä ja käytännössä purkaa yksinkertaisen juonen silmiemme edessä. Replikantti jahtaa ahdistunutta, pelästynyttä Deckardia ympäri hylättyä rakennusta, leikkii poliisin kanssa ja leikkii laulavia lastenleikkejä. Mutta Battyn sanoissa on silti jokin juju, pieniä taukoja on ripoteltu epätavallisiin paikkoihin. Nähdessään, että Deckard on tappanut replikanttirakkaansa Prisin (Daryl Hannah), Batty tarjoaa: ”Luulin, että olet hyvä. Etkö sinä olekin se … hyvä mies?”. Sanojen kiusallisuus yhdistettynä taukoon ennen sanaa ”hyvä mies” näyttää kyseenalaistavan elokuvan moraalisen maailmankaikkeuden.

Ja ehkä se, että Batty riisuutuu alusvaatteisiinsa viimeistä takaa-ajoa varten, on merkki siitä, että hänellä ei ole mitään salattavaa, että hän on vihdoin täysin oma itsensä ja itsetietoinen – vastakohtana sankarillemme, joka ei koskaan oikeastaan aavista, että hän itse saattaa hyvinkin olla replikantti (teoriaa spekuloitiin paljon, ja se vahvistettiin vuosia myöhemmin vuoden 2017 jatko-osassa). Näemme Hauerin vaikuttavan ruumiinrakenteen ja aistimme Battyn kasvavan itseluottamuksen, joka muuttuu ensin hämmennykseksi ja sitten eräänlaiseksi iloksi, kun Deckard taistelee vastaan ja todella lyö häntä kasvoihin.