John Brown (1800-1859) oli abolitionisti, joka uskoi Jumalan käskeneen häntä vapauttamaan maan orjuudesta. Fanaattisena tehtävässään hän kampanjoi toisinaan väkivalloin ja terrorismilla: ”Kansasin verenvuodatuksena” tunnetuissa taisteluissa Brown ja hänen poikansa tappoivat viisi orjuutta kannattavaa uudisasukasta kostoksi Lawrencen ryöstämisestä vuonna 1856. Kun Brown ajettiin pois Kansasista, hän palasi itään. Vaikutusvaltaisten abolitionistien tuella hän yritti koota Marylandin ja Virginian vuoristossa armeijan vapaista mustista ja karanneista orjista järjestääkseen sissikampanjan paikallisia orjanomistajia vastaan. Vuonna 1859 hän ja kahdenkymmenenyhden miehen joukko valtasi Yhdysvaltain asevaraston Harper’s Ferryssä, Virginiassa. Ryöstöretki epäonnistui surkeasti, ja eversti Robert E. Leen komennossa olleet Yhdysvaltain joukot vangitsivat Brownin ja hänen miehensä pian. Oikeudenkäynnissä Brown todettiin syylliseksi maanpetokseen ja teloitettiin hirttämällä.

Tässä oikeudenkäynnin päätteeksi pitämässään puheessa Brown puhuu epärehellisesti väkivaltaa vastaan ja väittää, että hänen tavoitteensa olisi voitu saavuttaa ilman verenvuodatusta kummallakaan puolella. Jos hänen toimintansa olisi hänen mukaansa sopinut ”rikkaiden ja vaikutusvaltaisten” intresseihin, häntä olisi ylistetty eikä tuomittu. Silti hän hyväksyi oikeuden tuomion; hän ei tuntenut syyllisyyttä. Hän totesi, että hänen teloituksensa palvelisi oikeudenmukaisuutta ja sekoittaisi hänen verensä ”miljoonien” orjuutettujen afrikkalaisten vereen. Brownin ryöstöretki osoitti yhä hajanaisemmaksi käyneelle kansakunnalle, millaisia äärimmäisyyksiä jotkut pitivät välttämättöminä luopumisen aikaansaamiseksi. Häntä ylistivät sankarina ja marttyyrina monet, jotka muutoin saattaisivat kammoksua väkivaltaa, muun muassa Ralph Waldo Emerson ja Henry David Thoreau.

Mark D. Baumann,
New Yorkin yliopisto

See also Antislavery ; Slave Insurrections .

Minulla on, sallittakoon se tuomioistuimelle, muutama sana sanottavana.

Ensiksikin kiistän kaiken muun paitsi sen, minkä olen koko ajan myöntänyt, eli aikomukseni vapauttaa orjat. Minun aikomukseni oli totisesti tehdä tästä asiasta puhdas asia, kuten tein viime talvena, kun menin Missouriin ja otin siellä orjia ilman aseen napsahtelua kummaltakaan puolelta, kuljetin heitä läpi maan ja jätin heidät lopulta Kanadaan. Suunnittelin, että olisin tehnyt saman asian uudelleen, suuremmassa mittakaavassa. Muuta en aikonutkaan. En koskaan aikonut murhaa, maanpetosta tai omaisuuden tuhoamista tai orjien kiihottamista tai yllyttämistä kapinaan tai kapinan tekemiseen.”

Minulla on toinenkin vastalause, ja se on se, että on epäoikeudenmukaista, että minun pitäisi kärsiä tällainen rangaistus. Jos olisin puuttunut asiaan tavalla, jonka myönnän, ja jonka myönnän, että se on oikeudenmukaisesti todistettu (sillä ihailen tässä asiassa todistaneiden todistajien suurimman osan totuudellisuutta ja vilpittömyyttä), – jos olisin puuttunut asiaan rikkaiden, vaikutusvaltaisten, älykkäiden, niin sanottujen suurten, tai jonkun heidän ystävänsä puolesta, – isän, äidin, veljen, sisaren, vaimon tai lasten, tai jonkun muun tuohon luokkaan kuuluvan, – ja joutunut kärsimään ja kärsimään sen verran kuin mitä olen joutunut kärsimään ja uhraamaan tässä puuttumisessa, niin se olisi ollut ihan oikein; ja jokainen mies tässä tuomioistuimessa olisi pitänyt sitä pikemminkin palkitsemisen kuin rangaistuksen arvoisena tekona.

Tämä tuomioistuin tunnustaa, kuten oletan, Jumalan lain pätevyyden. Näen täällä suudeltuna kirjan, jonka oletan olevan Raamattu tai ainakin Uusi testamentti. Se opettaa minulle, että kaikki, mitä haluan ihmisten tekevän minulle, niin minunkin tulee tehdä heille. Lisäksi se opettaa minua ”muistamaan niitä, jotka ovat sidottuina, niin kuin olisin sidottu heidän kanssaan”. Yritin toimia tuon ohjeen mukaisesti. Sanon, että olen vielä liian nuori ymmärtääkseni, että Jumala kunnioittaa ihmisiä. Uskon, että se, että olen puuttunut hänen halveksittujen köyhiensä asioihin niin kuin olen tehnyt – kuten olen aina vapaasti myöntänyt tehneeni – ei ollut väärin, vaan oikein. Jos nyt katsotaan tarpeelliseksi, että minun on menetettävä henkeni oikeuden päämäärien edistämiseksi ja sekoitettava vereni edelleen lasteni vereen ja niiden miljoonien ihmisten vereen tässä orjamaassa, joiden oikeuksia ei kunnioiteta ilkeillä, julmilla ja epäoikeudenmukaisilla säädöksillä, minä alistun; olkoon niin!”

Sallikaa minun sanoa vielä yksi sana.

Tunnen itseni täysin tyydytetyksi kohteluun, jota olen saanut oikeudenkäynnissä. Kaikki olosuhteet huomioon ottaen se on ollut anteliaampaa kuin odotin. Mutta en tunne minkäänlaista syyllisyydentunnetta. Olen alusta alkaen todennut, mikä oli tarkoitukseni ja mikä ei. Minulla ei koskaan ollut mitään aikomusta kenenkään henkeä vastaan, eikä minulla ollut mitään aikomusta tehdä maanpetosta, yllyttää orjia kapinaan tai tehdä yleistä kapinaa. En koskaan rohkaissut ketään tekemään niin, vaan olen aina torjunut kaikenlaisen ajatuksen.

Sallikaa minun myös sanoa pari sanaa joidenkin kanssani tekemisissä olleiden henkilöiden lausunnoista. Olen kuullut, että jotkut heistä ovat väittäneet, että olen taivutellut heitä liittymään minuun. Mutta asia on päinvastoin. En sano tätä vahingoittaakseni heitä, vaan pahoittelen heidän heikkouttaan. Yksikään heistä ei ole liittynyt minuun omasta tahdostaan, ja suurin osa heistä omalla kustannuksellaan. Monia heistä en ole koskaan nähnyt enkä keskustellut heidän kanssaan sanaakaan ennen kuin sinä päivänä, jolloin he tulivat luokseni, ja se tapahtui mainitsemassani tarkoituksessa.

Nyt olen tehnyt sen.