Kuvitus: Brandon Bird
Runsas kolme vuotta sitten, kamalien ihmissuhteiden ja vielä kamalampien päätösten jälkeen, raitistuin ja lopetin seurustelun joksikin aikaa. Nyt, ilman nestemäistä rohkeutta, johon ennen turvauduin, olen aivan sekaisin, kun kyse on seksistä. Hermostun. Tyttö, joka aikoinaan harrasti humalassa seksiä julkisissa puistoissa, pikniköi niissä nyt vain.
Niinpä juomisen sijaan olen päättänyt tutkia fetissejä. Ja näyttää siltä, että kun omaksuu kinkin, alkaa tapahtua ihmeellisiä asioita. Tarvittiin vain yksi BDSM-työpaja (ja siitä kirjoittaminen verkossa), ennen kuin entinen poikaystävä pyysi minua treffeille, tuntematon mies lähetti minulle sähköpostia, jossa hän sanoi, että olisi ilo olla ihmisvessani, ja ammattimainen rakastajatar viestitti minulle Twitterissä tarjotakseen minulle yksityistä BDSM-tuntia ilmaiseksi.
Valitettavasti se ei ollut ihan minun juttuni; en halua käyttää ketään ihmisvessana, ainakaan vielä. Niinpä päätin kokeilla jotain uutta, johon tutustuin tuossa BDSM-työpajassa: makrofiliaa.
Makrofilia eli jättiläisfetissi on seksuaalinen fantasia, jossa useimmiten alistuvat miehet kiihottuvat ajatukseen siitä, että tuhoisat, taivaanraapijakokoiset naiset murskaavat tai syövät heidät elävältä.
Kinkki oli lapsenkengissään kiistanalainen. Jotkut jättiläisnaiset ”murskasivat” eläviä eläimiä: ötököitä, matoja, hummereita, pahempaa. Tämä on nykyään laitonta elävien selkärankaisten osalta. Nyt makrofiilit pääsevät irti lähinnä nettivideoista ja valokuvakollaaseista, joissa kokoja vääristellään Photoshopin ja rankan muokkauksen avulla. Kuvittele, kuten eräs Reddit-käyttäjä selitti, ”500 jalan korkuinen Christina Hendricks riehumassa täpötäydessä keskikaupungissa ja harjoittamassa mitä tahansa seksuaalista toimintaa, mitä hänen pieni jättiläissydämensä haluaa.”
Koko juttu on täydellinen 180 astetta minun parisuhde-historiastani, ja ehkä juuri siksi se kiehtoi minua. Aiemmin olen aina seurustellut aggressiivisten, dominoivien miesten kanssa. Olen ollut suhteissa, jotka ovat olleet sekä henkisesti että fyysisesti väkivaltaisia. Olen tehnyt itseni pieneksi tehdäkseni elämäni suuret, voimakkaat miehet onnellisiksi. Jos on olemassa kinkkikuningaskunta, jossa naiset ovat isoja ja johtavia – no, ajattelin, että se on kokeilemisen arvoista.
Pornhubin mukaan vuonna 2015 pornohaut ”giantess” olivat kasvaneet enemmän kuin mikään muu termi, 1 091 prosenttia edellisvuodesta. Se ei ehkä ole yhtä valtavirtaa kuin vaikkapa bondage, mutta makrofilia on saamassa jalansijaa.
Se pelaa tutuilla BDSM:n periaatteilla – nainen hallinnassa ja nainen jumalattarena. Redditin AMA-ketjussa eräs mies kuvasi makrofilian viehätystä seuraavasti: ”Dominoinnin äärimmäinen ilmaus, pelkistyminen olemattomaksi naisen edessä. Joskus olet vain seksilelu. Joskus olet yhtä paljon kuin ei mitään ja ajattelet vain, että sinut murskataan.”
Joskus seksualisoimme henkilökohtaisen tuskamme, traumamme ja turhautumisemme tunteaksemme, että hallitsemme niitä.
Toinen makrofiili, joka pyysi, etten käyttäisi hänen nimeään, kertoi minulle: ”Tykkään tuntea itseni merkityksettömäksi. Pidän ajatuksesta naisesta, joka on niin voimakas, että hän voisi murskata minut huomaamatta. Se, että olen pieni, tekee siitä todellista.”
Vaikka se kaikki on fantasiaa – tämä kaveri ei tule koskaan tapaamaan 500 metriä pitkää naista – hän sanoi, että internet antaa hänelle mahdollisuuden hemmotella itseään.
Ojensin yhteyden ystävääni, joka oli ennen domina New Yorkissa. Hän selitti minulle, että useimmat hänen tuntemansa makrofiilit ovat ”vaikutusvaltaisia miehiä – asianajajia, Wall Streetin tyyppejä. Se johtuu siitä, että heidän työssään on kyse vallasta ja hallinnasta, joten kun he haluavat paeta, he haluavat tuntea sen täydellisen vastakohdan.” Hän päätteli, että joskus seksualisoimme henkilökohtaisen tuskamme, traumamme ja turhautumisemme tunteaksemme hallitsevamme niitä.
Ja ymmärrän sen. Minulla on aina ollut ongelmia itsetuntoni kanssa. Sextasin kerran eräälle kaverille, ja hänen vastauksensa oli ”sinulla on ainutlaatuiset kasvot”, aivan kuin Picasson maalaus olisi juuri sextannut hänelle. Huono minäkuvani johti siihen huonojen suhteiden sarjaan, jossa yritin kutistua pois. Voisiko noiden epävarmuuksien seksualisointi saada minut takaisin niiden hallintaan?
Päättelin testata vesiä lataamalla Instagramiin ja Snapchatiin muutaman jättivideon. Kävin lelukaupassa ostamassa minisotilaita ja muovieläimiä, joiden päälle astua videoita varten. Vanha mies kassalla nyökkäsi minulle. ”Koulut alkavat taas, vai?” Mietin, luuliko hän minua opettajaksi vai vanhemmaksi, joka auttaa lastaan dioraaman kanssa. Päätin elää siinä fantasiassa, toisin kuin siinä, jossa olen 30-vuotias ja kuvaan itseäni murskaamassa lelusotilaita internetiä varten.
Lastasin muutaman videon itsestäni murskaamassa sotilaita, käyttäen hashtagia #giantess. Yhteenlaskettuna videot keräsivät muutamia tuhansia katselukertoja ja muutamia kommentteja.
Yksi nainen aneli: ”Murskaa minut jaloillasi!”
Eräs mies kirjoitti: ”Olisin mielelläni armoillasi.”
Eräs nainen, jonka biossa lukee, että hän on toisen jättiläistytön omaisuutta/orja, lähetti minulle suoran viestin: ”Olet upea.” Toinen suora viesti: ”Tee lisää giantessia.”
Eräs henkilö antoi neuvoja tulevien videoiden parantamiseksi: ”Vaihda kamerakulma enemmän POV-näkymään pikkumiesten näkökulmasta.”
Muovilelujen päälle astuminen ei tuntunut paljoa, mutta huomio oli kiihottavaa. Pian löysin itseni penkomasta Redditin jättiläisyyteen liittyviä foorumeita. Aloin vastata joillekin makrofiileille, jotka olivat kommentoineet Instagramiini, ja kysyin heiltä: ”Piditkö videostani? Katsoisitko lisää, jos julkaisisin niitä?” Väitän itselleni, että tein sen artikkelia varten, mutta teinkö? Olin löytänyt joukon ihmisiä, jotka halusivat palvoa minua siitä, että olin tehnyt jotain niinkin pientä kuin astunut lelun päälle – ja se tuntui uskomattomalta.
Samana päivänä Facebookissa julkaistiin mainosvideo (joka ei liittynyt jättimäisyyteen), jonka olin nauhoittanut kuukausia aiemmin eräälle yritykselle. Kommenttiosio oli myrkyllinen. Trollit kutsuivat minua ”rumaksi ämmäksi”. Toiset sanoivat, että olen niin tyhmä, ettei minusta pitäisi koskaan tulla äitiä. Keskusteltiin jopa siitä, olinko oikeasti mies – vaikka jos olisin, oletan, etteivät he olisi kommentoineet ulkonäköäni ensinnäkään.
Todellinen maailma voi olla ankara ja tuomitseva, mutta jättiläistyttönä pystyin välttämään sen kaiken. Täällä oli internetin nurkkaus, jossa sain olla iso, häpeilemätön ja anteeksipyytelemätön. Voisin ottaa tilaa, vaatia omia toiveitani. Ja jos joku muu saisi siitä hyvän runkkauksen, vielä parempi.
Seuraa Alison Segeliä Twitterissä.
Vastaa