in All things

Kun kirjoitan tätä, kello on neljä aamulla. Istun päivystyspoliklinikalla parhaan ystäväni kanssa, joka on levällään tutkimuspöydällä, infuusio pumppaamassa tarvittavia nesteitä hänen verenkiertoonsa. Kun hän antaa nestemäisten lääkkeiden viedä hänet uneen, istun sängyn vieressä olevassa tuolissa miettimässä hänen henkensä ja ruumiinsa välistä yhteyttä. Mietin, miten toisen uupuminen vaikuttaa toiseen, ja mietin, miten nämä kaksi ovat väistämättä kietoutuneet toisiinsa.

Nykyaikaiset kristityt tekevät toisinaan eron ruumiin ja hengen välillä väittäen, että henki on ikuinen, mutta on tilapäisesti rajattu rajalliseen ruumiiseen. Tämän näkemyksen mukaan ruumis on erehtyväinen. Työnnettyään omia lihallisia halujaan liialliseen nautiskeluun – ehkä ahmimisen, himon ja/tai laiskuuden osalta – ruumis pettää meidät moraalisesti. Kun ruumis lakkaa toimimasta tietyn vuosimäärän jälkeen, se pettää meidät myös fyysisesti. Tämä ymmärrys samanaikaisesti alentaa ihmisruumista ja kohottaa ihmissielua. Ja vaikka monet kristityt ajavat tätä näkemystä, en ole varma, että se on lähtökohtaisesti raamatullinen.

Kun sielua arvostetaan näin korkealle, kristityille on houkuttelevaa identifioida itsensä pikemminkin ihmissieluiksi kuin ihmisruumiiksi. CS Lewisin sanoin: ”Sinulla ei ole sielua. Sinä olet sielu. Sinulla on ruumis.” Ja jos olen sielu, joka on suljettu ruumiilliseen kuoreen, minun pitäisi käyttää suurin osa energiastani sieluni ylläpitämiseen ja kehittämiseen, sen sisäisen ja äärettömän osan siitä, kuka olen. Tämän logiikan mukaan minun pitäisi käyttää suurin osa energiastani henkisten, emotionaalisten, rationaalisten ja hengellisten puolieni hiomiseen, koska ne ovat sidoksissa sieluuni, joka on luonnostaan arvokkaampi kuin rajallinen ja erehtyväinen kehoni. En taas ole varma, onko tämä filosofia täysin raamatullinen.

Sielun ja ruumiin erottaminen toisistaan toimii keskustelun vuoksi. Käytännössä nämä kaksi ovat kuitenkin erottamattomia. Ihminen on monimuotoinen – biologinen ja energeettinen ja rationaalinen ja emotionaalinen ja seksuaalinen ja relationaalinen ja hengellinen samaan aikaan. Jokainen näistä ihmisyyden aspekteista ilmenee fyysisen ihmisen yhteydessä, ei koskaan eteerisinä kokonaisuuksina. Toisin kuin laajalti vallalla oleva, taustalla oleva olettamus, jonka mukaan olemme pikemminkin henki/ruumiita kuin henkiruumiita, persoonallisuutemme ei ole kietoutunut ruumiiseen tai sieluun. Pikemminkin persoonallisuutemme piilee niiden samanaikaisessa olemassaolossa ja siitä johtuvassa kokemuksessa.

Väittäisin, että tämä johtopäätös todellakin todistaa raamatullisuutta, minkä ei pitäisi yllättää kristittyjä. Loppujen lopuksi kehomme on Jumalan suunnittelema, Jumalan hengittämä ja Jumalan ylläpitämä. Hän selvästi piti fyysisyyttämme tärkeänä, kun hän loi meidät kuvakseen, ja hän selvästi piti tärkeänä sitä, että hän otti oman fyysisen ruumiinsa Jeesuksena Kristuksena. Vaikka kristillinen kulttuuri painottaa uskon sisäistä puolta – pitämällä korkealla henkilökohtaista hartautta, kahvihetken Jeesus-keskustelua ja istumatta istumista ja saarnan kuuntelua – on jotain sanottavaa siinä, että fyysinen ruumiimme otetaan mukaan jumalanpalvelukseen.

Muinaiset israelilaiset ymmärsivät tämän. Vaeltaessaan kohti Kanaania israelilaiset, jotka halusivat puhua läheisesti Jumalan kanssa, uskaltautuivat kauas heimoleirinsä ulkopuolelle ja astuivat ilmestysmajaan. Kun Mooses meni puhumaan Jumalan kanssa, muu israelilaisväestö nousi henkilökohtaisista teltoistaan ja katsoi Mooseksen astuvan sisään, kun savupilari muodostui teltan sisäänkäynnille. Kunnes Mooses oli puhunut Jumalan kanssa, kansa jatkoi seisomista omien telttojensa ulkopuolella palvoen sitä, joka puhui Moosekselle fyysisesti, ”kasvoista kasvoihin, niin kuin mies puhuu ystävälleen” (2. Moos. 33:11).

Israelin kansa vastasi sitten fyysisesti. He katselivat. He seisoivat. He odottivat. He ryhtyivät fyysisiin toimiin ilmaistakseen, kannustaakseen, symboloidakseen ja jäljitelläkseen hengellistä palvontatilaansa. Mooses teki samoin ja teki sekä fyysisen että hengellisen matkan läheisyyteen Jumalan kanssa, joka ilmestyi hänelle fyysisesti.

Sentähden me uskaltaudumme viikoittain fyysisesti kirkkorakennukseen. Siksi kättelemme kättä tervehtiessämme seurakuntalaisia. Siksi seisomme seisaaltaan, kun luennoimme yhdessä. Siksi nostamme kädet ylös ja suljemme silmät, kun laulamme. Siksi kirkkokuoromme kulkevat jumalanpalvelukseen, joskus kantaen fyysistä Raamattua tai fyysistä ristiä. Siksi otamme ehtoollisen, syömme leipää ja juomme viiniä. Siksi käymme läpi oikean, todella märän kasteseremonian. Siksi jotkut seurakunnat taputtavat jylhästi tai tanssivat riehakkaasti ylistyksen osoituksena. Tapa, jolla kannatamme itseämme fyysisesti Jumalan antamassa, Jumalan hengittämässä ruumiissamme, on jumalanpalveluksessamme aivan yhtä tärkeää kuin ei-fyysinen asentomme, koska ruumiimme ovat ihmisyydellemme aivan yhtä olennaisia kuin sielumme. Palvomme koko olemuksellamme – sydämellämme, mielellämme, sielullamme ja voimallamme.

Ja kun todella elämme palvonnassa, joka sitoo koko persoonallisuutemme, Herra lupaa: ”Läsnäoloni kulkee kanssasi, ja minä annan sinulle levon.” (2. Mooseksen kirja 33:14).

Ystäväni ja minä tarvitsemme tuota lupausta juuri nyt istuessamme ensiapupoliklinikalla odottaessamme, että meidät pääsisivät kotiin. Tarvitsemme sitä uudelleen, kun palaamme hotelliin ja kumarramme päämme rukoukseen kiitollisina Jumalasta, joka huolehtii ruumiistamme ja sielustamme ja niiden päällekkäisyydestä. Ja tarvitsemme sitä jälleen sunnuntaiaamuna, kun kohotamme kädet ja äänemme kiitollisina siitä, joka tuli olemaan kanssamme fyysisesti ja on yhä läsnä kanssamme henkisesti, emotionaalisesti ja hengellisesti tarjoten aina lepoa suhteellisessa läsnäolossaan kanssamme.