Iggy Pop (keskellä) ja Stooges. | AMAZON STUDIOS & MAGNOLIA PICTURES
”Gimme danger, little stranger”, laulaa Stoogesin Iggy Pop kappaleessa, joka lainaa nimensä Jim Jarmuschin bändistä tekemälle dokumentille. Hän luultavasti ajatteli jännittävää seksuaalista kohtaamista, mutta Stoogesin musiikin voima on niin alkukantaista, että se viittaa johonkin paljon vakavampaan ja synkempään. Vaaraa ennen kaikkea Stoogesille itselleen.
Alkuperäinen basisti Dave Alexander menehtyi keuhkokuumeeseen vuonna 1975, ja nykyään Iggy on ainoa elossa oleva bändin alkuperäisestä kokoonpanosta. Tuo vaaran maku osoittautuisi huumaavaksi tuleville muusikoille – Jarmusch sisältää montaasin erilaisista punkbändeistä, jotka coveroivat Stoogesin kappaleita 70-luvun lopulla – mutta se karkotti hippiyleisön, joka ei Woodstockin vuonna 1969 halunnut kuulla, ettei siellä ollut oikeastaan mitään tekemistä, kuten ensimmäisen Stooges-albumin ensimmäisessä kappaleessa sanotaan. Jos olit Michiganiin juuttunut työväenluokan teini, 60-luku näytti kuitenkin epäilemättä paljon vähemmän jännittävältä.
Jarmusch on aina ollut epäsovinnainen ohjaaja, mutta ei koskaan räikeä. Hänen Neil Young -dokkarinsa Year of the Horse oli hieno mutta jokseenkin työläs. ”Gimme Danger” tuo projektiin hieman enemmän visuaalista piristystä säästeliäästi käytetyllä mutta nokkelalla animaatiolla. Jarmusch osoittaa myös huumorintajuaan leikkaamalla elokuvaan pätkiä tv-ohjelmista ja Hollywood-elokuvista. Nämä ovat itse asiassa varsin luovia.
Jim Jarmusch antaa äänensä keulakuvalleen, Jim Jarmusch päästää Stoogesin oikeuksiinsa
Iggy kasvoi asuntovaunussa, ja hän kertoo tunnistavansa saman mallin Vincente Minnellin Lucille Ball -elokuvassa ”Pitkä, pitkä vaunu”. Jarmusch näyttää pätkän elokuvasta ”Kymmenen käskyä”, jossa Iggy kuvailee vetovoimaansa muinaisia egyptiläisiä faaraoita kohtaan. Hän käyttää ikivanhaa huumeidenvastaista opetuselokuvaa havainnollistamaan Iggyn muistoja heroiiniin tutustumisesta. Kuten kriitikko Richard Porton huomautti, tämä löydetyn kuvamateriaalin käyttö ei itse asiassa ole kaukana poliittisesti suuntautuneesta brittidokumentaristi Adam Curtisista, vaikka Jarmuschin tavoitteet eivät ole yhtä yleviä.
”Gimme Danger” sisältää haastatteluja useimpien Stooges-saagassa mukana olleiden päähenkilöiden kanssa – Jarmuschilla oli onni puhua kahden viime vuoden aikana kuolleiden saksofonisti Steve Mackayn ja rumpali Scott Ashetonin kanssa sekä saada arkistohaastatteluita vuonna 2009 kuolleen kitaristi/basisti Ron Ashetonin kanssa – mutta se on Iggyn tarina. Onneksi Iggy osoittautuu loistavaksi kertojaksi. Jarmusch antaa mikrofonin hänelle ja antaa hänen hallita suurimman osan elokuvasta.
Stoogesin alkuperäinen kokoonpano levytti vain kaksi albumia; toinen inkarnaatio, jossa kitaristi James Williamson oli mukana, levytti kolmannen, vuoden 1973 ”Raw Power” -levyn, ennen kuin implodoitui sekasortoon, jota kuvataan ”Gimme Dangerin” alussa ja joka tallentui useille livealbumeille. Kuten monet artistit, joista tulee legendaarisia kuolemansa jälkeen, tuota ohutta diskografiaa on täydennetty loputtomilla demokokoelmilla, joista suurin osa ei ole sen arvoinen, sekä boksilla, joka sisältää kaikki heidän toista albumiaan, ”Funhousea”, varten äänitetyt otokset. Tuo albumi, joka sekoitti jazzia ja funkia garagerock-muhennokseen, saattaa edustaa bändin huippua. Julkaisun jälkeen bändi lähti kiertueelle, soitti useilla rockfestivaaleilla ja saavutti vähitellen yhä suuremman suosion, vaikka radiosoittoa tai levy-yhtiön tukea ei ollut. Eräällä näistä festivaaleista Iggy kuitenkin kokeili ensimmäistä kertaa heroiinia, ja bändistä tuli pian katastrofi. Jatkuvien kokoonpanomuutosten kourissa Elektra Records hylkäsi yhtyeen vuonna 1971 ennen kuin kolmatta albumia ehdittiin saada valmiiksi.
”Gimme Danger” osoittaa Stoogesin vakavasti otettaviksi avantgardisteiksi, ei pelkiksi meluntekijöiksi. Iggy muistelee ostaneensa Sun Ran ja Pharoah Sandersin levyjä työskennellessään levykaupassa sekä rummuttaneensa blues-muusikoille Chicagossa. Stooges poltti yhdessä pilveä ja kuunteli pimeässä Harry Partchin seikkailuhenkistä klassista musiikkia, jota esitettiin säveltäjän itse keksimillä soittimilla. He veivät varhaisen Whon, Jimi Hendrix Experiencen ja Velvet Undergroundin (jonka multi-instrumentalisti John Cale tuotti heidän ensimmäisen albuminsa) noise-kokeilut askeleen pidemmälle, mutta heidän näkemyksensä rockista oli selvästi murrosikäinen ja keskilänsimainen, ei taidokas tai virtuoosimainen. Tuntemattomalle kuulijalle heidän ensimmäisen albuminsa sanoitukset kuulostavat todella typeriltä; maailmassa, jossa Philip Glass voi vuorotella kahden nuotin välillä syntetisaattorilla ja kutsua sitä klassiseksi musiikiksi, yksinkertaisuus ”no fun, my babe/ no fun” on kaukana typerästä.
Jarmuschin ohjaus ei ehkä tee täysin oikeutta näin muodollisesti radikaalille musiikille – erityisesti kakkospuolen ”Funhouse”, joka on täynnä vapaamuotoista kohinaa ja John Coltranen innoittamia saksofoniryöpytyksiä – mutta hän osaa väistyä tieltä ja antaa Iggyn kertoa oman tarinansa.
GIMME DANGER | Ohjaus Jim Jarmusch | Amazon Studios/ Magnolia Pictures | Avautuu 28. lokakuuta | Film Society of Lincoln Center, 144-165 W. 65th St. | filmlinc.com
Vastaa