Warning: time() odottaa täsmälleen 0 parametria, 1 annettu osoitteessa /home2/coviorgu/public_html/dev2/wp-content/plugins/fanciest-author-box/includes/ts-fab-construct-tabs.php on line 221
Warning: time() expects exactly 0 parameters, 1 given in /home2/coviorgu/public_html/dev2/wp-content/plugins/fanciest-author-box/includes/ts-fab-construct-tabs.php on line 221
Pahamaineisten Panama-papereiden – vuoto, joka on tuhat kertaa suurempi kuin Snowdenin ja Assangen vuoto – julkaisemisen jälkeen perinteiset hierarkiat, niin poliittiset kuin tiedotusvälineetkin, reagoivat tuttuun tapaansa kädenvääntöä aiheuttavalla innolla. Ranska asettaa Panaman välittömästi mustalle listalle, Ison-Britannian hallitus uhkaa ”hätätilalainsäädännöllä” aggressiivisia veronkiertäjiä vastaan ja Euroopan viisi suurta valtiota lupaavat ”avointa yhteistyötä” yritysomistusta koskevissa kysymyksissä. Huomattavaa on, että amerikkalaiset – jotka niin usein ovat yksinäisiä metsästäjiä verotusmaailmassa – eivät osallistu keskusteluihin. Huoneessa oleva norsu pysyy nurkassa, ja isommat kysymykset varallisuuden jakautumisesta, vallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta – sekä valtion tukemana että yritysten johtamana – ovat edelleen vailla vastauksia. Näihin kysymyksiin johtajat eivät halua vastata.
Verotus ei ole ydinkysymys. Se on vain ilmentymä siitä ongelmasta, mikä on reilua, oikeudenmukaista ja oikeaa – ja siitä, että moraalinen ulottuvuus puuttuu edelleen siitä, mikä on aivan liian usein laillista. Panaman papereiden esiin nostamat merkittävämmät kysymykset koskevat globalisaatiota, avoimuutta ja oikeudenmukaisuutta. Ne ovat kuitenkin liian monimutkaisia maailman johtajien ratkaistaviksi, ja vielä vähemmän selitettävissä 30 sekunnin mittaisella mediatekstillä. Verotus, päivän aihe, tarjoaa siksi helpon tekosyyn – massoille syötetyn kakun. On parempi, että poliitikot (ja tiedotusvälineet) mustamaalaavat pantomiimipahiksia sen sijaan, että he kysyisivät suurempia ja parempia kysymyksiä vauraudesta, vallasta ja sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta sekä niiden roolista ruman vallitsevan tilanteen ylläpitämisessä. Mutta kuten Teräsmies tietää liiankin hyvin, jokainen tarvitsee Lex Luthorin, joka esittää itsensä supersankarina sen sijaan.
Mitä olemme todistamassa Panama-tapahtuman jälkeen, ovat tavanomaisia, ennustettavissa olevia ja jokseenkin heikkoja reaktioita poliittiselta eliitiltä, joka väittää ymmärtävänsä kansalaisten vihaa, mutta reagoi sitten usein törkeällä välinpitämättömyydellä yhteistä hyvää kohtaan. On mahdollista, että viha lopulta hiipuu. Tämä tahallinen sokeus on virhe yhä aktivistisemmassa ja epävakaammassa maailmassa. Kun johtajat eivät lisäksi esitä rohkeita ja merkityksellisempiä kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta ja yhteisestä hyvästä, he vahvistavat lopulta omia vääriä ennakkoluulojaan, joiden mukaan he voivat paeta todellisia ongelmia pelkällä pyörittelyllä, ei asiasisällöllä. Tästä johtuu äkillisten toimien ja ilmoitusten yltäkylläisyys. Hyvä yhteiskunta ansaitsee parempaa. Maailmassa, jossa ilmiantajia ja (sosiaalisen median) aktivisteja on runsaasti, ne, jotka eivät tee ”oikein” nyt, paljastuvat lopulta joka tapauksessa.
Tämä eliitin ja suuren yleisön välinen kahtiajako on hyvin dokumentoitu vuoden 2016 Edelmanin luottamusbarometrissä. Sitä osoittaa voimakkaasti vihaisten ja tyytymättömien maailmanlaajuisen ryhmän jatkuva nousu. Todistajina Donald Trump Amerikassa, AfD Saksassa ja/tai Marine Le Pen ja Front National Ranskassa. Kansalaisten oikeutettuun suuttumukseen ei voida enää vastata merkityksettömillä poliittisilla eleillä tai latteuksilla tai turhamaisilla poliitikoilla, jotka eivät näytä oppivan juurikaan historiasta ja ovat itse katalysaattoreina heitä vastaan paisuville vallankumouksellisille voimille.
Occupy varoitti meitä useita vuosia sitten siitä, että tällainen viha oli liikkeellä. Se tarvitsi vain keskittynyttä ja selkeää johtajuutta tehdäkseen siitä todellista ja ehkä jopa valittavissa olevaa. Ne, jotka nyt kiirehtivät yksinkertaistamaan liikaa ja jättämään huomiotta epäoikeudenmukaisuuden ja eriarvoisuuden perimmäiset ongelmat – verotuksesta maahanmuuttoon – vain pahentavat tilannetta. Väsynyt ja epäonnistunut eliitti on nostettava esiin paremman, oikeudenmukaisemman ja hyvän yhteiskunnan tärkeimpänä esteenä.
Edesmennyt filosofi Tony Judt muistutti meitä siitä, että sosialidemokratian ja kukoistavan poliksen merkitys ei ole koskaan vähentynyt: olemme vain unohtaneet, miten sen puolesta argumentoidaan. Kaksi vuosisataa sitten viktoriaanit (Robert Owenin, George Cadburyn ja Titus Saltin kaltaiset uraauurtavat sankarit) ymmärsivät ”hyvän tekemisen” tarpeen ensimmäisen teollisen vallankumouksen aiheuttaman suuren mullistuksen ja sen aiheuttaman kaksinapaisen yhteiskunnan seurauksena. He tarttuivat päivän syvällisiin sosiaalisiin haasteisiin – työpalkat ja -standardit, työntekijöiden edustus, koulutus, terveydenhuolto ja julkinen tila – ja toimivat yleisen edun nimissä, yhteisen hyvän puolesta. Jos koemme nyt neljännen teollisen vallankumouksen aiheuttamia häiriöitä, kuten Maailman talousfoorumi väittää, meidän on löydettävä uudelleen sitoutuminen yhteiskunnalliseen valistukseen ja omaksuttava kiireellinen tarve valistuneelle julkiselle johtajuudelle.
Donald Trump ei ole valistunut julkinen johtaja. Mutta hän on jonkin hyvin todellisen asian visuaalinen ruumiillistuma.
Rolling Stone -lehti kiteytti loistavasti hänen nousunsa ytimen kolmeen yksinkertaiseen sanaan: ”America Made Trump”. 406 mailin päässä Capitol Hilliltä, Grundyssa, Virginiassa, keskimääräisen valkoisen amerikkalaisen miehen elinajanodote on sama kuin hänen vastineensa Bagdadin keskustassa. Amerikkalaisen työläisen keskipalkka on laskenut reaalisesti yli 25 prosenttia vuodesta 2001. Tämä on todellista tyytymättömyyttä, jota Trump käyttää hyväkseen saadakseen poliittista etua. Kysymyksen ei pitäisi olla ”miksi Trump horjuttaa establishmentia tällä tavalla?” vaan ”miten Amerikka ei osannut odottaa tätä?”. Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus synnyttää Trumpin kaltaisia johtajia.
Taksimatkalla Washington DC:ssä kysyin hiljattain kuljettajalta, miltä hänestä tuntuu siitä, mitä Yhdysvaltain politiikassa tapahtuu seuraavaksi. ”No, sir”, vastasi rauhallisesti puhuva, kirkossa käyvä mies, ”valmistaudumme mellakointiin”. Hänelle Amerikan ensimmäisen afroamerikkalaisen presidentin visionäärinen toivo on julmasti sammutettu valkoisen kongressieliitin toimesta, ja ”mellakka” on hänen ainoa äänensä.
Symbolisena eleenä paavi Franciscus lennätti 12 syyrialaista muslimipakolaista Lesbosin saarelta Vatikaanin turvapaikkaan. Hänellä on taatusti lahja valokuvakutsuihin, mutta kukaan ei voi epäillä hänen myötätuntoaan. Samaan aikaan Yhdistyneessä kuningaskunnassa monet niistä, jotka kampanjoivat Euroopan unionista eroamisen puolesta, eivät osoita myötätuntoa ja yrittävät tehdä siitä sen sijaan kansanäänestyksen (muslimien) maahanmuutosta peläten perustason peloilla ja ennakkoluuloilla. He eivät edes tunnista yhtäläisyyksiä oman koiravaljakkopolitiikkansa ja Donald Trumpin politiikan välillä.
Kirjoitan Euroopan unioniin sitoutuneena henkilönä, mutta kahdesti viime vuosina EU ei ole osoittanut ”hyvää” yhteisössään. Maanosan rauhaan ja vaurauteen omistautunut hanke (kuten ranskalais-saksalainen akseli mielellään muistuttaa) ripusti ensin Kreikan kuiville rankaisevalla säästötoimella ja epäonnistui sitten surkeasti osoittamaan kollektiivista ymmärrystä yhteisestä hyvästä käsitellessään lähes raamatulliset mittasuhteet saavuttanutta humanitaarista kriisiä, josta suuri osa (Sykes-Picot’sta Libyan pommituksiin ja rakentavan väliintulon puuttumiseen Syyriassa) oli hyvin pitkälti sen omaa syytä. Sen sijaan, että Euroopan johtajat olisivat neuvotelleet hyvästä, he aiheuttivat lisää epäoikeudenmukaisuutta. Jos haluamme olla se hyvä tai parempi eurooppalainen yhteiskunta, jonka lupaamme itsellemme, meidän on osoitettava parempaa kollektiivista uskoa ja tukea kanssaihmisiämme ihonväristä, uskontokunnasta tai taloudellisesta asemasta riippumatta. Hyvää Eurooppaa ei voi olla olemassa Hobbesin Leviathanin kaltaisena.
”Tulevaisuus”, totesi kirjailija William Gibson, ”on jo täällä”. Se ei vain ole jakautunut tasaisesti”. Euroopan pakolaiskriisi on Gibsonin visio suuressa mittakaavassa. Hyvä yhteiskunta ansaitsee paremman johtajuuden, joka tunnustaa vaurauden ja vallan uudelleenjaon ja puuttuu siihen suoraan. Hyvä yhteiskunta edellyttää, että johtajat puuttuvat eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden perimmäisiin syihin (poliittisiin tai yrityksiin liittyviin) eikä vain korjaile oireita ja anna sitten merkityksettömiä latteuksia. Tekojen on puhuttava enemmän kuin sanojen. Maailma on levoton ja hauras paikka. Hyvän johtajuuden puute on luonut vaarallisen tyhjiön, joka uhkaa yhteistä hyvää. Emme voi jatkaa näin. Trumpin, Le Penin ja kaltaistensa kaltaiset toimijat muistuttavat meitä siitä, miksi.
- Bio
- Viimeisimmät viestit
Robert Phillips
@citizenrobert
Lewatest posts by Robert Phillips (see all)
- Hyvässä yhteiskunnassa tarvitaan parempaa julkista johtamista – 19. huhtikuuta 2016
- Luota prosessiin – 15. helmikuuta 2016
- Ei anteeksipyyntöä F-sanalle – 1. toukokuuta 2015
Vastaa