Hautaaminen
Hautaaminen maahan kaivamalla maahan kaivanto ruumiille tai peittämällä se kivillä tai lialla juontaa juurensa ainakin keskipaleoliittiselta kaudelta. Hautaaminen eli inhumointi voi olla yksinkertaista tai monimutkaista. Jotkut eskimot peittävät ruumiin kivikasalla tai, jos kiviä ei ole saatavilla, pienellä jääiglulla. Vanhat norjalaiset rakensivat hautakumpuja, jotka olivat joskus valtavan korkeita. Itäisessä Pohjois-Amerikassa suuret hautakummut olivat tyypillisiä intiaanikulttuureille 1000 eaa. ja 700 eaa. välisenä aikana.
Valokuva: Katie Chao. The Jewish Museum, New York City, Dr. Harry G. Friedmanin lahja, F 4714
Haudat voivat olla pelkkiä matalia kuoppia tai ne voivat olla monimutkaisia ja kauniisti muotoiltuja maanalaisia palatseja, jotka on upotettu syvälle maahan ja jotka ovat riittävän tilavia majoittamaan valtavan määrän ihmisiä. Urin kuninkaallisten hautojen kaivauksissa (jotka ajoittuvat noin vuoteen 3000 eaa.) paljastui, että yhden hautakammion sisäkammiosta löytyi hallitsijan ruumis muutaman läheisen avustajan kanssa ja ympäröivistä kammioista palvelijoita, ministereitä, tanssityttöjä, vaununkuljettajia kulkuneuvoineen ja eläimineen sekä muita henkilöitä, jotka oli tapettu palvelemaan kuoleman aikana. Viimeaikaiset löydöt Perussa paljastivat, että Paracan hautakammiot, jotka oli hakattu kiinteään kallioon 5 metriä maanpinnan alapuolelle, olivat riittävän suuria, jotta niihin mahtui jopa 400 ruumista kaikkine tavaroineen, joita heidän ajateltiin tarvitsevan tuonpuoleisessa. Tavallisesti haudat on kuitenkin suunniteltu yksittäisten ihmisten hautaamista varten.
Luolia, ihmisten luonnollista suojapaikkaa, on myös käytetty vainajien hautaamiseen. Muinaiset heprealaiset käyttivät luonnollisia yksikammioisia luolia ja hakkasivat seiniin pituussuuntaisia pitkittäissyvennyksiä vainajien majoittamiseksi, ja tämä tapa rohkaisi mausoleumien rakentamista. Aluksi niitä pidettiin pyhinä paikkoina, mutta myöhemmin niitä alettiin pitää epäpuhtaina. Jeesuksen Kristuksen aikaan ne päällystettiin kalkilla, jotta ne voitiin tunnistaa ja välttää – tämä on kirjaimellinen alkuperä metaforisille ”valkeille haudoille”. Monien ihmisten keskuudessa hautaluoloja pidettiin kuitenkin edelleen pyhinä, ja lopulta niistä tuli jumalanpalveluspaikkoja. Niiden joukossa on tuhansia kalliotemppeleitä Länsi-Intiassa ja Sri Lankassa (Ceylon), joista osa on saanut taidokasta arkkitehtonista ja veistoksellista käsittelyä. Sekä luolat että maahaudat edistivät muiden hautaustapojen kehittymistä: arkkujen ja rikkaiden hautavaatteiden ja hautaustarvikkeiden käyttöä.
Jopa ruumiin sijoittelu sai merkityksen, joka oli yleensä uskonnollinen. Tavallisesti ruumis asetetaan ojennettuun asentoon, arkkuun tai arkusta ulos, ikään kuin nukkumaan. Muslimien ruumiit asetetaan oikealle kyljelleen Mekkaan päin. Buddhalaisten ruumiit asetetaan pää pohjoiseen päin. Muinaisten egyptiläisten ruumiit asetettiin länteen päin, ehkä osoituksena kuolleiden maan tärkeydestä. Kaikki ryhmät eivät suosi makuuasentoa. Varhaiset kulttuurit hautasivat vainajansa usein kyykyssä tai kyykyssä. Babyloniassa ja Sumerissa makuuasento oli varattu ylhäisimmille; kuolleet ja hallitsijoidensa kanssa haudatut palvelijat asetettiin kyykkyasentoon, jotta he olisivat valmiina palvelemaan kuninkaan käskystä. Monet intiaanit hautasivat vainajansa sikiöasennossa, joskus korissa tai saviuurnissa, polvet leuan alla ja ruumis siististi sidottuna kuolinkimppuun. Muut kansat ovat suosineet pystyasennossa tapahtuvaa hautausta, erityisesti sotureille.
Länsimaiset hautaukset ovat melko vakiintuneet. 2000-luvulla vainajat haudataan kankaalla vuorattuihin ja yksinkertaisesti koristeltuihin arkkuihin, joita kutsutaan arkuiksi, ja muistopuheiden ja jäähyväisseremonioiden jälkeen arkku lasketaan suorakulmaiseen kuoppaan, joka sitten täytetään maalla. 1800-luvulta alkaen hautaukset tapahtuivat yhä useammin hautausmailla, jotka ovat erityisiä hautapaikoiksi varattuja alueita. Ks. hautausmaa; ks. myös polttohautaus.
Vastaa