Olin väärässä leirissä. Ymmärrän sen nyt. Ja tajusin sen nähdessäni Greta Thunbergin, 16-vuotiaan ruotsalaisen ilmastoaktivistin, joka herätti konservatiivien laajaa vihaa pidettyään eilen kiihkeän puheen YK:n yleiskokouksessa. ”Ihmiset kärsivät, ihmisiä kuolee, kokonaisia ekosysteemejä romahtaa”, hän sanoi. ”Olemme joukkosukupuuton alkuvaiheessa, ja te puhutte vain rahasta ja saduista ikuisesta talouskasvusta.” Puheessaan Thunberg oli pehmeä mutta suorasukainen, kaunopuheinen mutta äärimmäisen kiihkeä. Hänen puheestaan uutisoivat lähes kaikki tiedotusvälineet, ja se toimi jauhona Candace Owensin, Tucker Carlsonin ja presidentin kaltaisille konservatiivisille trolleille. Tällaiset ”asiantuntijat” hyökkäsivät 16-vuotiasta vastaan kaikenlaisten syiden vuoksi aina hänen teatraaliseksi koetusta äänensävystään, ulkonäöstään ja jopa neurologisista eroavaisuuksistaan. (Thunberg kuuluu autismin kirjoon, ja hän on kutsunut Asperger-diagnoosiaan ”supervoimakseen” aktivistina; harvinaisena katumuksen osoituksena Fox News pyysi anteeksi sen jälkeen, kun kommentaattori Michael Knowles kutsui häntä ”mielisairaaksi”.”)

YouTube-juliste

Ehkä yleisin oikeiston Thunbergiä vastaan esittämistä syytöksistä oli väite, jonka mukaan hän ei toiminut omasta tahdostaan, vaan toimi välineenä edistääkseen vanhempiensa näkemyksiä ilmastonmuutoksesta. Oikeiston keskuudessa vallitsi kerta toisensa jälkeen yksimielisyys siitä, että teini-ikäinen tyttö ei voi mitenkään tehdä omia johtopäätöksiään ilmastokriisistä ilman, että hänen vanhempansa ovat indoktrinoineet häntä – tai, kuten Carlson asian ilmaisi, Thunberg oli esimerkki siitä, että vasemmisto käyttää ”lapsia vallan vaatimiseen”. Kuten Parklandin lapset osoittivat viime vuonna, kaikista oikeiston vasemmistoa koskevista valituksista – siitä, että he ovat elitistisiä ja etuoikeutettuja, että he välttelevät työväenluokan arvoja Hamiltonin laulujen, sukupuolineutraalien vessojen ja liipaisuvaroitusten hyväksi – mikään ei saa heitä paskomaan vaippaansa enempää kuin se, että he näkevät lapsen puhuvan vasemmiston puheista, olipa kyse sitten lisääntymisvapaudesta tai aseiden hallitsemisesta tai tässä tapauksessa oikeudesta siihen, ettei merenpinnan nousu tuhoa kotejamme ja rakkaitamme.

Tämä argumentti oli monella tapaa asiantuntevasti muotoiltu risteytys kahdesta yleisimmästä oikeistolaisen ajattelun kannasta: vainoharhaisuuteen perustuvasta ajatuksesta, jonka mukaan myönteinen mediajulkisuus missä tahansa muodossa, erityisesti merkittävän nuoren naisen kohdalla, on seurausta laajasta vasemmistolaisesta salaliitosta, sekä kyynisestä uskomuksesta, jonka mukaan jokaisen, joka näyttää osoittavan jotain muuta kuin ayn-rantahenkistä itsetarkoituksellisuutta, täytyy olla joko propagandan väline tai motivoitua vähemmän kuin epäitsekkäistä periaatteista. Mutta se on myös väärässä syistä, jotka ulottuvat paljon Thunbergia laajemmalle. Lapsilla on pitkä, pitkä historia aktivismissa, ja monet heistä ovat vaarantaneet oman hyvinvointinsa joutuakseen etulinjaan uskomustensa puolesta.

Jos oikeisto aikoo syyttää Thunbergiä propagandavälineeksi, heidän on vuorostaan esitettävä sama väite tuhansille rohkeille mustille lapsille, jotka marssivat Birminghamissa Alabamassa vuonna 1963 protestoidakseen rotuerottelua vastaan ja jotka joutuivat vain suihkutettaviksi paloletkuilla ja poliisikoirien hyökkäykseksi. Ja heidän on vuorostaan sanottava samaa niistä sadasta lapsitekstiilityöläisestä, jotka liittyivät Mary ”Mother” Jonesin seuraan vuonna 1903 kolmen viikon marssille Philadelphiasta New Yorkiin vastustaakseen sitä, että amerikkalaisia lapsia ei suojeltu lainsäädännöllä, sillä vuoden 1900 väestönlaskennan mukaan kuudesosa heistä työskenteli tehdastyöläisinä, ja monet heistä loukkaantuivat, vammautuivat tai kuolivat työssään. Heidän on sanottava samaa Kid Blinkistä, nuoresta yksisilmäisestä pojasta, joka johti satojen sanomalehtipoikien lakkoa vuonna 1899 sen jälkeen, kun sanomalehtimogulit alkoivat periä heiltä maksuja oikeudesta tehdä työtään ja leikkasivat näin heidän jo ennestäänkin niukkojen perheidensä toimeentuloa (kyllä, Newsies perustuu juuri tähän); ja heidän on sanottava samaa Sylvia Mendezistä tai Malala Yousafzaista tai Clara Lemlichistä tai Ruby Bridgesistä tai Joseph Agricol Vialasta tai Varsovan gettokapinassa taistelleista lapsista tai kenestä tahansa muusta tuhansista nuorista, jotka ovat riskeeranneet henkensä ja jopa perheidensä hengen puhuakseen julmuutta ja pelkoa vastaan, jota aikuiset ovat harjoittaneet, vaikka heidän olisi pitänyt tietää paremmin, eivätkä koskaan tiedä.

Lisäksi lapset eivät vain kykene tärkeään aktivistityöhön – usein he ovat siinä huomattavan hyviä. On pitkälti ainakin osittain heidän ponnistelujensa ansiota, että alaikäisten työlainsäädäntöä noudatetaan nykyään Yhdysvalloissa tiukasti, kun taas sellaisia nimiä kuin Bull Connor, poliisipäällikkö, joka antoi luvan käyttää hyökkäyskoiria birminghamilaisia lapsia vastaan, pidetään kansakuntamme historian häpeällisenä mustamaalauksena. Tämä ei tarkoita sitä, että lapset voisivat täysin pyyhkiä pois vanhempiensa tekemät vahingot – on selvää, että tosiasiallinen erottelu ja lasten hyväksikäyttö ovat edelleen olemassa – mutta he voivat, ja he ovat jatkuvasti osoittaneet kykynsä myötävaikuttaa niiden korjaamiseen.

Jos vanhempansa, joilla on viisautta ja anteliaisuutta tunnustaa oman sukupolvensa ja sitä edeltäneiden sukupolvien tekemät virheet, ohjaavat heitä jotenkin tähän suuntaan, niin rehellisesti sanottuna: ketä helvettiä kiinnostaa? Mitä väliä sillä on, jos Greta Thunbergin vanhemmat ovat johdattaneet hänet samaan johtopäätökseen kuin tiedemiehet, akateemikot ja ilmastoasiantuntijat? Kyse ei ole edes empatian harjoittamisesta lähimmäisiämme kohtaan, epäoikeudenmukaisuuden vastustamisesta tai historian oikealla puolella olemisesta; kyse on siitä, että ollaan nykyhetken oikealla puolella, että uskotaan tieteellisen konsensuksen tukemaan versioon nopeasti etenevistä tapahtumista. Ilmastonmuutoksen todellisuuden opettaminen lapselle on yhtä lailla vanhempien vastuulla kuin keltaisen värin tai lehmän äänen opettaminen. Miksi siis edes otamme tämän kysymyksen esille? Mitä väliä sillä on, jos lapsiamme indoktrinoidaan, jos indoktrinaation toteuttajat ovat oikeassa, sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä?

On varmasti mahdollista, että Thunberg ja kaikki häntä edeltäneet rohkeat lapset saivat vahvan vaikutuksen vanhemmiltaan näkemystensä muodostamisessa. Mutta en ole varma, että kukaan järkevä tai empaattinen ihminen sanoisi sitä ongelmaksi. En ole varma, että kukaan rationaalinen tai empaattinen ihminen katsoisi Birminghamissa marssineiden lasten teräksistä päättäväisyyttä silmissä, hyökkäyskoirien hampaiden välkettä tuhansien senttien päässä heidän kasvoistaan, eikä ajattelisi mitään muuta kuin heidän rohkeuttaan; en ole varma, että kukaan rationaalinen tai empaattinen ihminen kuuntelisi tarinaa Varsovan geton nuorista, jotka nousivat SS:ää vastaan varman kuoleman uhatessa, ja ajattelisi: ”Missä heidän vanhempansa olivat?”. Älkääkä erehtykö: Thunbergin kehotus toimintaan on yhtä kiireellinen, ja ilmastokatastrofin uhka on yhtä välitön. Tätä tukevien ylivoimaisten todisteiden valossa on lähes mahdotonta uskoa, että oikeisto hermostuisi näin paljon siitä, että lapsi uskoo johonkin. Loppujen lopuksi ainoa selitys on, että he eivät usko mihinkään.