Olemme iloisia voidessamme julkaista vuoden 2017 esseekilpailuumme osallistuneiden opiskelijoiden esseet. Tämän palkitun esseen on kirjoittanut Eva Kooijmans, joka voitti 500 puntaa kilpailun toiseksi toiseksi sijoittuneena.

Kysymys siitä, onko demokratia paras hallintomuoto, kattaa tutkimusalueellaan sekä filosofian että politiikan. Filosofia käsittelee sitä, mikä hallitusmuoto on teoreettisesti perusteltavissa, kun taas poliittinen lähestymistapa tarkastelee sitä, onko demokratia käytännössä toteuttamiskelpoinen. Vaikka näiden lähestymistapojen välillä on päällekkäisyyttä, kumpikin tutkimusalue näyttää päätyvän eri tulokseen. Kun tutkitaan, onko demokratia paras hallitusmuoto filosofisesta näkökulmasta, käy ilmi, että demokratia on teoreettisesti muita hallitusmuotoja parempi, koska se on ihmisarvon mukainen. Todellisuudessa demokratia on kuitenkin hieman ongelmallisempi, koska johtajien voi olla vaikea tyydyttää koko kansaa, mikä on tavoite, jota esimerkiksi totalitaarinen hallitus ei pyri täyttämään. Kaiken kaikkiaan demokratia on paras hallintomuoto, koska se on moraalisesti perustelluin, vaikka nykypäivän demokraattisia hallituksia voikin parantaa.

Tässä esseessä tarkastellaan vain edustuksellista demokratiaa (kansalaiset valitsevat edustuksellisen elimen) eikä suoraa demokratiaa (kansalaiset osallistuvat suoraan kaikkiin poliittisiin asioihin), koska suora demokratia on tuskin kovinkaan merkityksellinen nyky-yhteiskunnalle, ja sen vuoksi se ei ole niinkään tärkeä kysymys käsiteltäväksi.

Teoriassa demokratia on järjestelmä, joka antaa vallan kansalaisten käsiin varmistaakseen kansalaisia suosivan hallinnon. Kansalaisille annetaan mahdollisuus valita, kuka heitä hallitsee, ja usein jokainen ääni on yhtä tärkeä. Tämä antaa kansalaisille sekä vapauden että tasa-arvon, jotka ovat arvostettuja arvoja. Mikään muu hallintomuoto ei tarjoa näitä molempia arvoja (diktatuuri (hyväntahtoinen tai ei) poistaa yksilönvapauden ja oligarkkiset hallintomuodot sivuuttavat tasa-arvon), mikä on yksi syy siihen, miksi demokratia on paras hallintomuoto.

Edustuksellisessa demokratiassa uskotaan myös ihmisyyteen, sillä siinä oletetaan, että me itse tiedämme, mikä on meille parasta. Sen, että me olemme parhaita tuomareita oman etumme ja yhteiskunnan ”suuremman hyvän” suhteen, on kyseenalaistanut filosofi Platon, joka vaati filosofisia kuninkaita tekemään päätöksiä puolestamme. Platon uskoi, että tavalliset ihmiset eivät ole tarpeeksi rationaalisia ollakseen vastuussa hallituksen valitsemisesta. Jos kuitenkin oletetaan, että meiltä puuttuu järki, miten äänestyskäyttäytymisemme voi olla haitallista politiikalle, jos uskomme, että valittu hallitus toimii oman etumme mukaisesti? Ei kai ole mitään eroa sen välillä, minkä uskomme olevan oman etumme mukaista, ja sen välillä, mikä todella on etumme mukaista, ja miksi jokin hallitus tietäisi etumme paremmin kuin me itse? Siksi kansalaisten pitäisi kantaa vastuu hallituksen valitsemisesta, koska meillä on oikeus valita, miltä hallitseva elin näyttää, ja me ansaitsemme tehdä tämän päätöksen itse.

Sitten on olemassa demokratiaa puoltava utilitaristinen argumentti: vaikka emme kykenisikään valitsemaan kaikkein hyödyllisintä hallitusta, meidän on jatkossakin tehtävä näitä päätöksiä oppiaksemme virheistämme, jotta yhteiskunta kokonaisuutena voi kehittyä. Jos voimme jatkuvasti analysoida virheitä äänestyskäyttäytymisessämme, hallitus voi jatkuvasti kehittyä, mikä johtaa yhä menestyksekkäämpiin hallituksiin (varsinkin kun demokraattiset hallitukset vaihtuvat muutaman vuoden välein). Myös yksilö voi edistyä: valta, joka meillä on valitessamme hallitusta, kannustaa meitä ajattelemaan kriittisesti tekojamme. Kriittinen ajattelu on ratkaisevan tärkeää henkilökohtaiselle kehitykselle, ja kaiken kaikkiaan yksilöstä voi tulla älykkäämpi ja ehkä myös tyytyväisempi, jos hänelle annetaan äänioikeus. Koska yhteiskunta koostuu yksilöistä, yksilöllinen edistys johtaa myös yhteiskunnalliseen edistykseen.

Demokratian merkittävä vahvuus hallitusmuotona on se, että se tekee poliittisen toisinajattelun vähemmän todennäköiseksi. Valittu hallitus on äänestetty valtaan enemmistön toimesta, mikä tarkoittaa, että enemmistön pitäisi olla tyytyväinen. Tätä ei voi verrata mihinkään muuhun hallitusmuotoon: ainoa tapa varmistaa enemmistön hyväksyntä on kuulla kansalaisia ja muotoilla hallitus heidän ilmaisemiensa tarpeiden pohjalta. Vaikka diktatuuri olisikin enemmistön edun mukaista, tämä olisi vain oletus, sillä vaalit ovat paras tapa arvioida, mitä kansalaiset haluavat/tarvitsevat. Toisaalta demokraattinen hallitus jättää vähemmistöjen tarpeet huomiotta, jolloin vähemmistöt saattavat tuntea, ettei heitä oteta huomioon, mikä johtaa tyytymättömyyteen. Ei kuitenkaan ole olemassa sellaista hallitusmuotoa, joka voisi lepyttää kaikkia ihmisiä, ja vain demokratialla voidaan varmistaa enemmistön tyytyväisyys.

Kaiken kaikkiaan filosofinen argumentti demokratian puolesta on hyvin vahva, ja se viittaa siihen, että demokratia on teoreettisesti paras hallitusmuoto.

Käytännössä demokratia ei ole niin suoraviivaista ja rauhanomaista kuin demokratian filosofinen ihanne antaa ymmärtää. Luottamus ihmisyyteen (kuten edellä käsiteltiin) saattaa kostautua yhteiskunnalle, sillä ihmisillä ei välttämättä ole riittävästi poliittista tietoa ja kokemusta tehdä päätöksiä, jotka hyödyttäisivät heitä itseään ja koko yhteiskuntaa. Siihen mennessä, kun nuorille myönnetään äänioikeus (usein 18-vuotiaana), monet heistä eivät ole saaneet minkäänlaista poliittista koulutusta koulussa, ja tällaisen koulutuksen saaminen valmistumisen jälkeen on vielä hankalampaa. Miten meidän sitten voidaan olettaa tietävän, mikä äänestyskäyttäytyminen on etujemme mukaista (olettaen, että tiedämme, mikä on etujemme mukaista)? Tämä ongelma voitaisiin ratkaista tarjoamalla tehokasta poliittista valistusta kouluissa ja niiden ulkopuolella. Vaikka ymmärtäisimme, mikä puolue/poliitikko toimii etujemme mukaisesti, olemme kuitenkin edelleen alttiita tunteisiimme vetoaville poliitikoille. Esimerkiksi äärinationalistisilla puolueilla on taipumus tarjota hyvin yksinkertaistettuja ratkaisuja kiistanalaisiin ongelmiin antamatta selkeitä suuntaviivoja siitä, mihin toimiin ne ryhtyvät. Siitä huolimatta tällaiset puolueet ovat saaneet viime vuosina runsaasti kannatusta, ja monet Euroopan maat olivat lähellä valita kansallismielisiä hallituksia tämän vuoden vaaleissa. Vaikka meillä olisikin riittävästi poliittista valistusta, poliitikkojen lupaukset vaikuttaisivat silti äänestyskäyttäytymiseemme, mutta kaiken kaikkiaan laadukas poliittinen valistus on silti tärkeää, jotta demokratia toimisi hyvin.

Toinen ongelma demokratiassa käytännössä on se, että vaaleilla valittu elin tuskin koskaan noudattaa kampanjassaan antamiaan lupauksia. Lupauksilla, joilla heidät valitaan, pyritään tietysti saamaan kannatusta, eivätkä johtajat useinkaan ole varmoja siitä, mikä on toteutettavissa ennen virkaan astumista. Eihän kuitenkaan ole reilua, että vallassa oleva elin ei täytä lupauksia, joiden vuoksi se valittiin? Tämä on toistuva puute demokraattisessa hallintomuodossa, ja yksi usein esitetty ratkaisu on kansanäänestysten järjestäminen, jolloin kansalaiset äänestävät poliittisista kysymyksistä. Toisaalta kansanäänestykset antavat kansalaisille mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä muulloinkin kuin hallitusvaaleissa, ja ne varmistavat, että hallitus toimii jatkossakin kansalaisten toiveiden mukaisesti. Käytännössä tämä kuitenkin vain ylläpitää ongelmaa, jonka mukaan kansalaisten poliittinen tietämys on riittämätöntä, jotta he voisivat osallistua täysipainoisesti politiikkaan. Esimerkiksi brexit-kysymys oli luultavasti liian monimutkainen, jotta Britannian väestö olisi voinut täysin ymmärtää sen seurauksia, ja kun kansalaisilta kysyttiin heidän äänestyskäyttäytymisestään, monet myönsivät, etteivät he ymmärtäneet, mitä EU edusti, mutta äänestivät silti EU:sta lähtemisen puolesta. Olipa Brexit sitten menestys tai epäonnistuminen, on tuskallista huomata, että Britannian yleisöllä ei ollut poliittista tietämystä tällaisen kysymyksen käsittelyyn. Eikö riitä, että valitaan hallintoelin ja luotetaan siihen, että se tekee päätökset, jotka enemmistö tekisi, jos heillä olisi asiantuntemusta? Teoriassa voisimme todellakin luottaa siihen, että poliitikot toimisivat puolestamme niin kuin odotimme heidän tekevän valitessamme heidät, mutta toisaalta emme voi olla varmoja siitä, että he pysyvät johdonmukaisina ihanteissaan ja toimissaan astuttuaan virkaan.

On kuitenkin todettava, että kansanäänestykset voivat olla hyvin arvokkaita, kun on kyse päätöksistä, jotka eivät ole poliittisesti liian monimutkaisia, mutta jotka kuitenkin vaikuttavat voimakkaasti väestön enemmistöön. Esimerkiksi Alankomaissa järjestetään pian kansanäänestys internetin yksityisyydestä. Tämä on asia, joka ei ole liian vaikea ymmärtää, mutta joka kuitenkin vaikuttaisi suuresti internetin käyttäjiin. Tällaisissa tapauksissa se, mitä väestö valitsee, on heidän etujensa mukaista, mikä tuo meidät takaisin demokratian filosofiseen perusteluun.

Kaiken kaikkiaan käytännön demokratia on ongelmallisempi kuin demokratia teoriassa, mutta se on silti riittävän vankka, jotta demokratia on paras hallintomuoto.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että demokratia on paras hallintomuoto lähinnä sen vahvan filosofisen perustan vuoksi. Demokratia asettaa oikean määrän uskoa ihmisyyteen, antaa meille itsemääräämisoikeuden valita, kuka meitä hallitsee, ja kunnioittaa oikeuksiamme vapauteen ja tasa-arvoon. Myös poliittinen argumentti demokratian puolesta on järkevin: vaikka demokratiaa voidaan nykyään parantaa (esimerkiksi poliittisen koulutuksen avulla), ja siinä on edelleen monia puutteita, se on toimivampi kuin diktatoriset hallintomuodot. Demokratia on tärkeää yksilön, yhteiskunnan ja poliittisen hyvinvoinnin kannalta, ja siksi se on paras hallintomuoto.