Viidenkymmenen vuoden ajan Neuvostoliitto oli lännen silmissä pelottava arvoitus, joka pyrki imperialistiseen ja ideologiseen laajentumiseen. Washingtonin mukaan se oli uhkaava valtio, joka oli kohdattava ja hillittävä. Berliinistä Hanoihin ja Kairosta Havannaan Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ottivat yhteen aikakaudella, joka tunnetaan nimellä kylmä sota.

Itä-Länsi-taistelu muokkasi valtioiden, talouksien, kulttuurien ja kansojen välisiä suhteita vuodesta 1945 vuoteen 1991. Konflikti oli geopoliittinen ja ideologinen kamppailu, jossa ei ollut kyse vain armeijoista ja resursseista vaan myös aatteista ja arvoista.1 Historioitsijat ovat tarkastelleet kylmän sodan syitä, tapahtumia ja seurauksia, mutta vain harvat ovat tehneet sen Neuvostoliiton näkökulmasta. Arkistojen avautuminen Venäjällä ja Itä-Euroopassa on antanut Vladislav M. Zubokille mahdollisuuden laatia ensimmäisen kansainvälisen tutkimuksen, jossa kerrotaan taistelusta Kremlin näkökulmasta.

Zubok tutkii motiiveja, jotka ajoivat Neuvostoliiton vastakkain Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia vastaan. Hän käyttää viitekehystä, jonka kiusallinen nimi on ”vallankumouksellis-imperialistinen paradigma”, ymmärtääkseen Moskovan johtajien ajattelutapaa ja selittääkseen Neuvostoliiton toimia. Paradigma on dualistinen käsite, jossa Neuvostoliiton käyttäytymistä selitetään perinteisten keisarillisten motiivien ja venäläisen kommunismin messiaanisten vallankumouksellisten ihanteiden vuorovaikutuksella.2

Traditionaaliset keisarilliset motiivit, jotka ovat peräisin tsaarin Venäjältä, heijastavat Moskovan halua laajentua Neuvostoliiton turvallisuuden parantamiseksi. Toisaalta messiaaniset kommunistiset ihanteet, jotka juontavat juurensa vuoden 1917 bolshevikkien mullistukseen, edustavat leniniläistä pyrkimystä levittää maailmanvallankumousta. Zubok käyttää tätä dualistista viitekehystä selittääkseen Neuvostoliiton politiikan muutosta Josif Stalinista Mihail Gorbatshoviin. Hänen kirjansa on jaettu kymmeneen lukuun, joissa seurataan kutakin johtajaa ja kylmän sodan merkittäviä vaiheita.

Epäonnistunut imperiumi alkaa kylmän sodan synnystä Josif Stalinin johdolla. Zubok väittää, että Stalin mobilisoi kansansa konfliktiin ideologisen retoriikan avulla, mutta halusi hallita eri alueita luodakseen turvallisuuspuskurivyöhykkeen. Kremlin johtajat uskoivat, että mitä enemmän alueita Neuvostoliitto valloittaisi, sitä turvallisempi valtio olisi. Tavoitteena oli saada Itä-Eurooppa ja Balkan hallintaansa; näillä alueilla edistettäisiin myös neuvostoideologiaa. Stalinille turvallisuus ja hallinnon rakentaminen olivat saman kolikon kaksi puolta.3

Stalin toivoi voivansa rakentaa imperiumin asettumatta vastakkain Yhdysvaltojen kanssa, mutta tämä osoittautuisi mahdottomaksi. Zubokin mukaan Neuvostoliiton politiikka oli tärkein tekijä, joka vaikutti kylmän sodan syntyyn.4 Hän moittii Stalinia sekaantumisesta Turkkiin ja Iraniin ja väittää, että Neuvostoliiton toimet Jaltassa ja Potsdamissa sovittujen yhteistyöalueiden ulkopuolella saattoivat supervallat törmäyskurssille.5

Vuonna 1953 Neuvostoliiton politiikka muuttui Nikita Hruštšovin johdolla. Syntyi uusi ulkopolitiikka, joka pyrki avaamaan uudelleen suhteet länteen. Kremlin poliittiset päättäjät toivoivat hillitsevänsä kylmän sodan militarisoitumisen vaikutuksia. Uuden politiikan tarkoituksena oli saada Moskovalle joustavuutta kansainvälisellä näyttämöllä.

Uuden politiikan muodostumisesta huolimatta Zubok väittää, että vallankumouksellis-imperialistinen paradigma ohjasi edelleen neuvostojohtajia. Neuvostoliitto oli hankkinut vuoteen 1953 mennessä laajan imperiumin, eikä Kreml ollut aikeissa luopua siitä. Hruštšoville oli tärkeää ylläpitää kommunismin leviämistä. Hruštšovin kehotukset rauhanomaiseen rinnakkaiseloon eivät näkyneet Moskovan toimissa ulkomailla, jotka viestivät sitoutumisesta vallankumouksellis-imperialistiseen paradigmaan. Hänen kautensa aikana Kreml lisäsi tukeaan kolmannen maailman nationalisteille, kiisteli Yhdysvaltojen kanssa Berliinistä ja Kuubasta ja uhkasi ydinsodalla. Zubok väittää, että Hruštšovin toimet vahingoittivat merkittävästi suurvaltojen välisiä suhteita.

Zubok tarkastelee seuraavaksi Leonid Brežnevin hallintoa vuosina 1964-1982. Intohimoisesti ja ihaillen Zubok tarkastelee ikääntyvän neuvostojohtajan yrityksiä aloittaa neuvottelujen aikakausi, joka tunnetaan nimellä détente. Toisen maailmansodan kokemustensa muovaamana Brežnev toivoi välttävänsä sotaa hinnalla millä hyvänsä. Tavoitteena oli voittaa Hruštšovin perintö jarruttelusta rakentamalla vankka perusta maailmanrauhalle. Rauhan tavoittelu ei tarkoittanut sitä, että rautaesirippu kaatuisi tai että vallankumouksellis-imperialistisesta paradigmasta luovuttaisiin. Brežnev halusi turvata Neuvostoliiton imperiumin luomalla vakauden kauden supervaltojen välille. Brežnev luopui voimankäytöstä ja paransi suhteita Washingtoniin, mutta Kreml ei koskaan lopettanut sotilaallista rakentamistaan tai ideologista ekspansiivisuuttaan kolmannessa maailmassa. Mielestäni Zubok antaa aivan liikaa tunnustusta Brežneville Moskovan ja Washingtonin välisten jännitteiden vähenemisestä ja väittää, että liennytystä ei olisi tapahtunut ilman Brežneviä.6

1980-luvulla Kremliä hallitsi uusi johtajasukupolvi. Mihail Gorbatshov tuli valtaan vuonna 1985 toivoen voivansa uudistaa neuvostojärjestelmää. Ulkopolitiikan alalla hän halusi lopettaa Neuvostoliiton eristyneisyyden, purkaa vanhoja ideologisia dogmeja ja samalla elvyttää nyt pysähtyneen Neuvostoliiton. Se oli rohkea ja lopulta epäonnistunut yritys. Gorbatshovin toimet lopulta horjuttivat Neuvostoliiton vakautta ja uuvuttivat sen kyvyn toimia suurvaltana. Vuonna 1989 rautaesirippu repeytyi, ja kaksi vuotta myöhemmin Neuvostoliitto romahti.

Arvioidessaan kylmän sodan päättymistä Zubok ei anna tunnustusta Reaganin hallinnolle. Yhdysvaltojen aggressiivinen politiikka vain pitkitti konfliktia. Zubok väittää, että Gorbatshov teki enemmän kuin kukaan muu kylmän sodan lopettamiseksi – tässä hän toistaa Reaganin itsensä mielipiteen, joka aina kiitti Gorbatshovia kylmän sodan lopettamisesta. Viime kädessä Neuvostoliiton imperiumin romahdus tuli sisältä päin – taloudelliset ongelmat synnyttivät uudistusmielistä politiikkaa, joka rapautti vallankumouksellis-imperialistisen paradigman voimaa ja Neuvostoliiton valtaa.

Epäonnistunut imperiumi (A Failed Empire) on merkittävä tutkimus, joka paljastaa Neuvostoliiton politiikan. Zubokin pitäytyminen vallankumouksellis-imperialistiseen paradigmaan rajoittaa kuitenkin monografian laajuutta. Taloustiede ei tule teoksessa juuri lainkaan esiin, eikä Neuvostoliiton kolmanteen maailmaan puuttumisen geopoliittisia perusteluja tutkita perusteellisesti. Zubok antaa paljon tunnustusta yksittäisille neuvostojohtajille kylmän sodan kulun muokkaamisesta, mikä on ehkä ennakoitavissa oleva seuraus Zubokin valinnasta tarkastella kylmän sodan maailmaa Moskovan näkökulmasta. Brežnev ja Gorbatshov näyttävät muokkaavan kylmää sotaa yksinään.

Ei myöskään tarkastella ruohonjuuritason liikkeitä, jotka saivat vauhtia Helsingin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen vuonna 1975. Näillä liikkeillä oli merkittävä rooli Neuvostoliiton vallan murentamisessa 1980-luvulla. Näistä puutteista huolimatta Zubokin teos ei sorru useimpien kylmää sotaa käsittelevien teosten ansaan. Hän ei keskitä työtään supervaltakonfliktiin. Hän tarkastelee Moskovan suhdetta useisiin valtioihin ja globaalin kylmän sodan vaikutuksia. Hän käyttää myös useita lukuja kylmän sodan sisäisiin vaikutuksiin ja tutkii onnistuneesti persoonallisuuksien roolia taistelussa. Kaiken kaikkiaan A Failed Empire on mukaansatempaava teos, joka muistuttaa meitä siitä, että kylmä sota näytti erilaiselta Neuvostoliiton puolella olleille.

1 Vakdislav M. Zubok, A Failed Empire: The Soviet Union in the Cold War from Stalin to Gorbachev (Chapel Hill: University of North Carolina Press, 2007), ix.

2 Woodrow Wilson International Center for Scholars, ”A Failed Empire: The Soviet Union in the Cold War from Stalin to Gorbachev,” www.wilsoncenter.org.

3 Zubok, A Failed Empire, 21.

4 Ibid., 29 ja 48.

5 Ibid., 45.

6. Ibid., 246 ja 257.