Brandon Thomasin Charley’s Auntin (Lontoo, 1892) itsetietoisen riskialttiit porvarilliset ylilyönnit olivat vielä käyttökelpoista teatterimateriaalia La Cage aux Folles -elokuvassa (1978), joka tehtiin uudelleen The Birdcage -nimellä vielä vuonna 1996.
Dame Edna, australialaisnäyttelijä Barry Humphriesin drag-persoona, isännöi useita erikoissarjoja, mukaan lukien The Dame Edna Experience. Dame Edna kiertää myös kansainvälisillä kiertueilla esiintyen loppuunmyydyille katsomoille ja on esiintynyt tv-sarjassa Ally McBeal. Dame Edna on poikkeava esimerkki drag-käsitteestä. Hänen varhaisin inkarnaationsa oli erehtymättömästi mies, joka oli pukeutunut (huonosti) esikaupunkirouvaksi. Ednan käytös ja ulkonäkö naisellistui ja glamourisoitui niin, että jopa jotkut hänen tv-ohjelmansa vieraat eivät tunnu huomaavan, että Ednan hahmoa esittää mies. Dame Ednan Vanity Fair -lehdessä julkaistun ”neuvoja”-kolumnin aiheuttama kohu viittaa siihen, että yksi hänen ankarimmista arvostelijoistaan, näyttelijä Salma Hayek, ei tiennyt, että Dame Edna oli naishahmo, jota esitti mies.
Vuonna 2009 RuPaul’s Drag Race sai ensiesityksensä televisiosarjana Yhdysvalloissa. Ohjelma on saavuttanut valtavirran ja maailmanlaajuisen vetovoiman, ja se on altistanut drag-kulttuurille useita sukupolvia.
YhdysvallatEdit
Yhdysvalloissa varhaisia esimerkkejä drag-vaatteista löytyy Kalifornian kultakaivossalongeista. San Franciscon Barbary Coastin kaupunginosa tunnettiin tietyistä saluunoista, kuten Dashista, jotka houkuttelivat naisimitaattoreita käyttäviä asiakkaita ja työntekijöitä.
William Dorsey Swann oli ensimmäinen henkilö, joka kutsui itseään ”drag-kuningattareksi”. Hän oli entinen orja, joka vapautettiin Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen Marylandista. 1880-luvulla hän järjesti ja isännöi drag-tanssiaisia Washington D.C:ssä. Tansseihin kuului kansantansseja, kuten kakkukävelyä, ja miespuoliset vieraat pukeutuivat usein naisten vaatteisiin.
1900-luvun alussa drag – taidemuotona ja kulttuurina – alkoi kukoistaa minstrel-esitysten ja vaudevillen myötä. Julian Eltingen ja Bothwell Brownen kaltaiset esiintyjät olivat drag queenejä ja vaudeville-esiintyjiä. Progressiivinen aikakausi toi mukanaan vaudeville-viihteen vähenemisen, mutta drag-kulttuuri alkoi kasvaa yökerhoissa ja baareissa, kuten Finnochio’s Clubissa ja Black Cat Barissa San Franciscossa.
Tänä aikana Hollywood-elokuvissa oli esimerkkejä dragista. Vaikka dragia käytettiin usein viimeisenä keinona tilannekohtaisessa farssissa (sen ainoa sallittu muoto tuohon aikaan), jotkin elokuvat tarjosivat empaattisemman linssin kuin toiset. Vuonna 1919 Bothwell Browne esiintyi elokuvassa Yankee Doodle in Berlin. Vuonna 1933 Saksassa ilmestyi Viktor und Viktoria, joka myöhemmin inspiroi First a Girl (1935) -elokuvaa Yhdysvalloissa. Samana vuonna Katherine Hepburn esitti mieheksi pukeutunutta hahmoa elokuvassa Sylvia Scarlett. Vuonna 1959 drag teki suuren Hollywood-pläjäyksen elokuvassa Some Like It Hot (1959).
1960-luvulla Andy Warhol ja hänen Factory-skenensä sisälsivät supertähtiä drag-kuningattaria, kuten Candy Darlingin ja Holly Woodlawnin, jotka molemmat ikuistettiin Lou Reedin kappaleeseen Walk on the Wild Side.
1970-luvun alkupuolella dragiin vaikutti aikakauden psykedeelinen rock- ja hippikulttuuri. Sanfranciscolainen drag-ryhmä The Cockettes (1970-72) esiintyi kimaltelevalla luomivärillä ja kullattujen viiksien ja partojen kanssa. Seurue loi myös termin ”genderfuck”. Drag murtautui esiin underground-teatterista John Watersin elokuvassa Pink Flamingos (1972) esiintyneen Divinen persoonana: ks. myös Charles Pierce. Kulttisuosittu elokuvamusikaali The Rocky Horror Picture Show (1975) innoitti useita sukupolvia nuoria käymään esityksissä dragissa, vaikka monet näistä faneista eivät kutsuisikaan itseään drag queeniksi tai transvestiitiksi.
Monien vuosikymmenten ajan amerikkalaisessa verkostotelevisiossa oli yleisesti edustettuna vain laajin slapstick drag-perinne. Vain harvat amerikkalaiset tv-koomikot käyttivät dragia johdonmukaisesti komediavälineenä, muun muassa Milton Berle, Flip Wilson ja Martin Lawrence, vaikka drag-hahmot ovatkin ajoittain olleet suosittuja sketsitelevisio-ohjelmissa, kuten In Living Colorissa (Jim Carreyn groteski naiskehonrakentaja) ja Saturday Night Livessä (muun muassa Gap Girlsin kanssa). Suositussa 1960-luvun sotilaallisessa komediasarjassa McHalen laivasto aliluutnantti Parker (Tim Conway) joutui joskus pukeutumaan transvestiitiksi (usein hulvattomin tuloksin), kun McHalen ja/tai hänen miehistönsä täytyi naamioitua toteuttaakseen monimutkaisia suunnitelmiaan. Gilligan’s Islandissa miehet pukeutuivat toisinaan naisten vaatteisiin, mutta tätä ei pidetty transvestiittina, koska kyseessä ei ollut esitys. Myös suosittu kanadalainen komediaryhmä The Kids in the Hall käytti dragia monissa sketseissään.
Näyttämöllä ja valkokankaalla näyttelijä, näytelmäkirjailija, käsikirjoittaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Tyler Perry on ottanut drag-hahmonsa Madean mukaan joihinkin tunnetuimpiin tuotoksiinsa, kuten näyttämönäytelmään Hullun mustan naisen päiväkirja ja siihen pohjautuvaan elokuvaan.
Maximilliana ja RuPaul näyttelevät yhdessä Don Johnsonin ja Cheech Marinin tähdittämässä tv-sarjassa Nash Bridges kaksiosaisessa jaksossa ”’Cuda Grace”. Läpäisevän näköinen Maximilliana saa yhden tutkijoista uskomaan, että hän on ”aito”, ja lähentelee häntä seksuaalisesti vain saadakseen kuulla, että hän onkin itse asiassa mies, tämän harmiksi.
Iso-BritanniaMuutos
Yhdistyneessä kuningaskunnassa transut ovat olleet yleisempiä komedioissa, sekä elokuvissa että televisiossa. Alastair Sim näyttelee rehtori Miss Millicent Frittonia elokuvissa The Belles of St Trinian’s (1954) ja Blue Murder at St Trinian’s (1957). Hän esitti roolin heterona; näyttelijän todellisesta sukupuolesta ei tehdä suoraa vitsiä. Neiti Fritton on kuitenkin varsin epäfeminiininen vedonlyönnin, juomisen ja tupakoinnin harrastuksissaan. Vitsi on siinä, että vaikka hänen koulunsa lähettää tytöt armottomaan maailmaan, on maailma se, jota on varottava. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri Simin esittämisen vuoksi, sarjan myöhemmissä elokuvissa käytettiin näyttelijättäriä rehtorin roolissa (Dora Bryan ja Sheila Hancock). Sarjan 2000-luvun uudelleenkäynnistyksessä palattiin kuitenkin dragiin, ja roolissa oli Rupert Everett.
Televisiossa Benny Hill esitti useita naishahmoja. Monty Python -ryhmä ja The League of Gentlemen esittivät sketseissään usein naisosia. The League of Gentlemenin katsotaan myös esittäneen ensimmäisen kerran ”nude dragin”, jossa naishahmoa esittävä mies näytetään alasti, mutta kuitenkin asianmukaisella naisanatomialla, kuten tekorinnoilla ja merkinillä. Sketsin/elokuvan konseptissa he ovat itse asiassa naisia: yleisö on mukana vitsissä.
Monty Python -naiset, joita seurue kutsui pippuripoikiksi, ovat satunnaisia keski-ikäisiä työläisiä / alempaa keskiluokkaa, jotka tyypillisesti pukeutuvat pitkiin ruskeisiin takkeihin, jotka olivat yleisiä 1960-luvulla. Muutamaa Eric Idlen näyttelemää hahmoa lukuun ottamatta he näyttivät ja kuulostivat hyvin vähän oikeilta naisilta karikatyyrimaisine asuineen ja kirpeine falsetteineen. Kun sketsissä kuitenkin tarvittiin ”oikeaa” naista, Pythonit käyttivät lähes aina Carol Clevelandia. Vitsi on käänteinen Python-elokuvassa Life of Brian, jossa ”he” teeskentelevät olevansa miehiä, mukaan lukien ilmeisesti väärät parrat, jotta he voivat mennä kivitykseen. Kun joku heittää ensimmäisen kiven liian aikaisin, fariseus kysyy ”kuka sen heitti”, ja he vastaavat korkealla äänellä ”hän heitti, hän heitti,…”. ”Onko täällä tänään naisia?” hän kysyy, ”Ei, ei, ei” he vastaavat karheilla äänillä.
1970-luvulla Britannian television tunnetuin drag-artisti oli Danny La Rue. La Ruen esitys oli pohjimmiltaan musiikkisaliesitys, joka jatkoi paljon vanhempaa ja vähemmän seksualisoitua drag-perinnettä. Hän esiintyi usein varietee-ohjelmissa, kuten The Good Old Days (itsessään pastissi musiikkihallista) ja Sunday Night at the London Palladium. Hänen suosionsa oli niin suuri, että hänestä tehtiin elokuva Our Miss Fred (1972). Toisin kuin ”St Trinians” -elokuvissa, juonessa mies joutui pukeutumaan naiseksi.
David Walliams ja (erityisesti) Matt Lucas näyttelevät usein naisrooleja televisiokomediassa Little Britain; Walliams näyttelee Emily Howardia – ”roskaista transvestiittia”, joka tekee epäuskottavan naisen.
Yhdistyneessä kuningaskunnassa ei-komediallisten drag-aktioiden esittäminen on harvinaisempaa, ja se on tavallisesti jonkin toisen tarinan oheisominaisuus. Harvinainen poikkeus on televisionäytelmä (1968) ja elokuva (1973) The Best Pair of Legs in the Business. Elokuvaversiossa Reg Varney näyttelee lomaleirikoomikkoa ja drag-artistia, jonka avioliitto on romahtamassa.
Vastaa