Deja Vu

Olin monien muiden tavoin toivonut, että Neil Youngin lisääminen Crosby, Stills ja Nashin kokoonpanoon antaisi heidän musiikilleen sisua ja substanssia, joka ensimmäiseltä albumilta puuttui. Yhtyeen live-esitykset antoivat ymmärtää, että näin oli tapahtunut. Youngin ääni, kitara, sävellykset ja lavaesiintyminen lisäsivät synkkyyttä ja salaperäisyyttä lauluihin, jotka olivat aiemmin olleet jotenkin sokerisen suloisia. Valitettavasti tämä vaikutus ei juurikaan välittynyt Déjà Vu -levyn äänityssessioihin. Huolimatta Youngin huikeasta työstä monissa kappaleissa, perussoundi ei ole muuttunut pätkääkään. Se on edelleen liian makeaa, liian rauhoittavaa, liian täydellistä ja liian hyvää ollakseen totta.

Otetaan esimerkiksi koko kakkospuoli. Tässä on loistavasti esillä kaikki Crosby, Stills, Nash ja Youngin vahvuudet – tarkka soitto, kimaltelevat harmoniat, rento mutta voimakas rytmi ja moitteettomat kahdentoista kitaran kitarat. Mutta onko tässä yhtään todella ensiluokkaista kappaletta? Jos on, en kuule niitä. David Crosbyn ”Deja Vu”-kappaleessa ei ole juuri lainkaan säveliä, eikä se onnistu täysin vangitsemaan sitä aavemaista tunnetta, joka liittyy todelliseen deja vu -kokemukseen. Graham Nashin ”Our House” on kärpäspainotteinen loru, jolla ei ole mitään sanottavaa, ja se tekee sen selväksi pehmoilevan melodiansa kautta. Steve Stillsin ”4+20” herättää hiljaisia arvoituksia, mutta kun kyseessä ovat näin haaleat kysymykset, ketä kiinnostaa? Neil Youngin ”Country Girl” jatkaa hänen massiivisten tuotantonumeroidensa perinnettä, johon kuuluvat mestarilliset ”Broken Arrow” ja ”Down By The River”. Mutta hänen aiempiin töihinsä verrattuna teos on surullisen ala-arvoinen. Sekä tässä kappaleessa että seuraavassa, ”Everybody I Love You”, Youngin ääni uppoaa muiden laulajien duuriääniseen barbershop-harmonisointiin. C, S, N ja Y voisivat luultavasti tehdä parhaan version ”Sweet Adeline” -kappaleesta nauhoitetun historian aikana.

Ykkösen pettymystä albumiin lisää sen teennäisyyden absurdius. Ylistetty nahkakansi osoittautuu pelkäksi rypistyneeksi pahviksi. Mikä virstanpylväs – tekonahkaa! ”Vanhan lännen” hahmojen rakeinen muotokuva kannessa ei näytä niinkään Billy the Kidiltä, James Gangilta ja Buffalo Billiltä kuin Frontier Atmosphere Inc:n työttömien statistien odotushuoneelta. ”No niin, kuka teistä desperadoista on seuraava?” Ja tietysti kaunis lehtikultainen kirjoitus osoittautuu keltaiseksi Reynolds Wrapiksi. Deja Vu haluaisi vakuuttaa, että sen juuret ovat syvällä Amerikan maaperässä. Mutta tarkempi tarkastelu paljastaa, että sen vesijuuret on istutettu tukevasti urbaaniin kaupalliseen asfalttiin.

Tällä levyllä on paljon todella ansiokasta. ”Helpless”, ”Carry On” ja ”Teach Your Children” ovat erinomaisia kappaleita, hyvin esitettyinä. Mutta minulle Crosby, Stills and Nash – plus tai miinus Neil Young – jäänee bändiksi, joka kysyy: ”Mitä voisimme tehdä, mikä olisi todella raskasta?”. Ja vastaa sitten: ”Miten olisi jotain Joni Mitchelliä?”