Tuntuu kuin Amerikka tietäisi Ariana Grandesta kaiken, aina hänen traumaperäisestä stressihäiriöstään terrori-iskun jälkeen Manchesterin keikalla vuonna 2017 hänen paljon julkisuutta saaneeseen eroamiseensa koomikko Pete Davidsonista. Yksi asia, jota yleisö ei ole vielä saanut selville? Hänen rotunsa.

Kysymyksen Granden rodusta tuo esiin hänen esiintymisensä rodullisesti epäselvänä. Grande on italialais-amerikkalainen, mutta hänen syvä ihonvärinsä – joka on seurausta rusketuksesta – saa monet ajattelemaan toisin. Häntä jopa kritisoitiin tummasta ulkonäöstään elokuun 2019 Voguen kannessa.

Hänen rodullisesta epäselvyydestään johtuva ongelma on sen vaikutus hänen uraansa – käsitys Grandesta rodullisesti määrittelemättömänä mahdollistaa sen, että hän voi tehdä sekä pop- että R&B-musiikkia, ja se saattaa edesauttaa hänen menestystään poptähtenä.

Vaikka ”thank u, next”-laulajan ura on kestänyt alle kymmenen vuotta, hän on onnistunut keräämään hurjan määrän menestystä. Hän on menestynyt parhaiten uransa kahden viimeisen vuoden aikana, kun hän on julkaissut enemmän R&B:hen ja hiphopiin suuntautuneet albuminsa, vuoden 2018 ”Sweetener” ja ”thank u, next” vuodelta 2019. Grande on aina kertonut arvostavansa R&B- ja hiphop-musiikkia – hänen debyyttialbuminsa tuotannossa oli mukana Babyface, ja hän mainitsee musiikillisiksi innoittajikseen muun muassa Mariah Careyn, Whitney Houstonin ja Brandyn. Kuitenkin, kun Granden kiinnostus urbaanimpaan soundiin lisääntyi, hänen ihonvärinsä samanaikaisesti syveni, mikä sai hänet vuosien mittaan näyttämään rodullisesti epäselvemmältä.

Granden rodullisen epäselvyyden ovat huomanneet sekä fanit että tutkijat. Mediatutkimuksen laitoksen apulaisprofessori ja Slate-popkriitikko Jack Hamilton selitti ajatuksiaan ilmiöstä.

Kun häneltä kysyttiin, oliko rodullisesti epäselvänä esiintyminen hänen mielestään tietoinen päätös, Hamilton sanoi: ”Sosiaalisen median nousu … pystyt näkemään, että artisteilla on hieman enemmän toimivaltaa sen suhteen, miten he esiintyvät, miten he identifioivat itsensä ja minkälaisen yleisön eteen he pyrkivät saamaan musiikkiaan.”

Kohtaisesti Grandesta hän kommentoi, että ”se on hieman monimutkaisempaa hänen taustansa takia, koska hän on pohjimmiltaan lapsitähti,” Hamilton sanoi. ”Yleensä artistien kohdalla, kun joku murtautuu musiikkiteollisuuteen hyvin nuorena, on paljon vähemmän kontrollia ja sananvaltaa siihen, miten heitä markkinoidaan.”

Amerikan fiksaatio etnisesti epäselviin esiintyjiin ei ole uutta. Läpi historian artistit, kuten Grande, Justin Timberlake ja Christina Aguilera, ovat saavuttaneet menestystä kyvyllään ylittää popin ja R&B:n kaltaisia genrejä rodullisen esitystapansa ansiosta.

”On olemassa tämä … pysyvä jonkinlainen kulttuurinen kiinnostus, ellei peräti jonkinlainen kiehtovuus … fetisointi etnisesti monitulkintaisesta esiintyjästä”, Hamilton sanoi.

Hamilton sanoi, että vaikka musiikkiteollisuus on muuttumassa avoimemmaksi ei-mustille artisteille, jotka osallistuvat perinteisesti mustina pidettyihin tyylilajeihin, tämä osallistuminen on tehtävä kunnioittavasti.

”Ihmiset kunnioittavat sinua ja arvostavat sinua, jos he tuntevat, että se on molemminpuolinen asia… jos tuotat kunnioitusta ja arvostusta ja jonkinlaista rakkautta ja kunnioitusta musiikkiin, jota teet”, Hamilton sanoi.

Ongelma Granden kaltaisen artistin tehdessä R&B-musiikkia on se, että hänen siirtymisensä tähän soundiin osui samaan aikaan tummemman ihonvärin kanssa.

”Amerikkalaisessa popmusiikissa on ’perinne’, että nämä nuoret, valkoiset, teini-ikäiset tähdet tekevät mustan vaikutteista musiikkia”, Hamilton sanoi.

Hamiltonin mukaan Granden siirtyminen R&B-musiikkiin on ollut ”sujuvampaa” kuin joidenkin hänen edeltäjiensä ja aikalaistensa, mutta hän sanoi, että niin kauan kuin Grande esiintyy etnisesti epäselvänä, hänen osallistumisensa tähän musiikkigenreen on luonnostaan ongelmallista.

Granden siirtyminen lapsitähdestä aikuistähdeksi alkoi vuonna 2016, kun hänen kolmas studioalbuminsa ”Dangerous Woman” julkaistiin – hänen ensimmäinen todellinen tutkimusmatka hiphop- ja R&B-musiikkiin. Toisen ja kolmannen albumin julkaisun välillä hänen soundinsa, ilmeensä ja sanoituksellinen sisältö muuttuivat. Hän kokeili trap-biittejä ja teki yhteistyötä sellaisten artistien kanssa kuin Macy Gray, Future ja Nicki Minaj. ”Dangerous Woman” -aikakaudella monet huomauttivat nopeasti, että hänellä oli lähes sama ihonväri kuin Nicki Minajilla heidän yhteisissä esiintymisissään, ja hänen sanoituksellisesta sisällöstään tuli seksuaalisempi.

Tämä siirtymä promissiivisempiin sanoituksiin ja perinteisesti mustaan soundiin samaan aikaan rodullisesti epäselvän ihonvärin kanssa on ongelmallinen, koska se ylläpitää käsityksiä, joiden mukaan mustat muusikot tekevät vain vulgaaria tai provosoivaa taidetta ja että värilliset naiset ovat luonnostaan seksuaalisia.

Radullisesti epäselvänä esiintyvillä taiteilijoilla ei ole ainoastaan varaa tällaisiin musiikillisiin siirtymiin, vaan heille on annettu myös sujuvuutta palata takaisin popmusiikkiin. Toisaalta värilliset taiteilijat saatetaan lokeroida tekemään musiikkia, joka stereotyyppisesti liittyy heidän rotuunsa.

”Valkoisilla taiteilijoilla on paljon enemmän liikkumavaraa tällaisten rajojen ylittämisen suhteen”, Hamilton sanoi.

Grande on malliesimerkki siitä, miten valkoisille taiteilijoille, jotka esiintyvät rodullisesti monitulkintaisina, on annettu mahdollisuus lajityyppien liikkuvuuteen. Kun hänen vuoden 2019 singlensä ”7 Rings” julkaistiin, monet julkaisut julistivat Granden nopeasti kappaleen räppäriksi ottamatta samalla pois hänen asemaansa laulajana. Sitä vastoin Lizzo joutui elokuussa 2019 tulituksen kohteeksi, kun hän vertasi itseään räppäreihin Futureen ja Swae Leehen.

”Erityisesti afroamerikkalaisille artisteille tässä maassa on olemassa todellinen eräänlainen rajoittuneisuus siihen, mitä yleisö ajattelee olevan … mitä musta musiikki on verrattuna valkoiseen musiikkiin”, Hamilton sanoi.

Lizzoa ei leimata sekä räppäriksi että laulajaksi, kun taas Grandea ylistetään molempina, korostaa sitä vapautta, jonka rodullisesti monitulkintaisena esiintyminen antaa Grandelle ja värillisille naisille asetettuja rajoitteita musiikkiteollisuudessa.

Mutta vaikka Grande ei ole syytön esittäytyessään rodullisesti monitulkintaisena tavalla, joka auttaa hänen uraansa, on syytä pohtia, mikä rooli naisvihamielisyydellä on siinä, miten hänen monitulkintaisuuteensa suhtaudutaan.

Huomauttamalla Justin Timberlaken esimerkkinä tästä Hamilton sanoi, että ”häntä todella juhlittiin . Hän ei saanut yhtä paljon kritiikkiä.”

Miten musiikkiteollisuuden tulisi käsitellä rotuun liittyvää moniselitteisyyttä – ja taiteilijoiden siitä saamia voittoja – on monikerroksinen kysymys.

”Kyse ei ole monitulkintaisuudesta”, Hamilton sanoi. ”Kyse on siitä, että siitä tehdään voittoa, ja kyse on sen hyväksikäytöstä.”

Hamilton on oikeassa. Granden synkempi esitys ei ole tehty ilkeämielisesti. Siitä huolimatta hän silti hyötyy siitä, että on valkoinen ja esiintyy etnisesti epämääräisenä. Musiikkiteollisuudessa on pitkä historia siitä, että valkoiset artistit hyötyvät mustien artistien äänistä ja tyyleistä.

Tätä historiaa ei voi kumota pelkästään Granden avulla – hän on vain yksi monista. Mutta se voi alkaa siitä, että hän käyttää alustaansa.

Yksi ratkaisuksi Hamilton ehdottaa, että ” tehdään enemmän tilaa avoimille ja rehellisille keskusteluille siitä, miten rotu ja talous toimivat musiikkiteollisuudessa”.

Yksi musiikkiteollisuuden suurimmista tähdistä, Granden sanomisilla on merkitystä. Ehkä se on toiveunelma näin vahvasti poliittisella alalla, mutta jos Grande ottaisi asian avoimesti puheeksi, musiikkiteollisuus olisi askeleen lähempänä tasavertaisia toimintaedellytyksiä värillisille artisteille – ja rotuepäselvyyksiä olisi yksi ongelma vähemmän.