Apollolennot ja kuuhun laskeutuminen olivat JFK:n suuri PR-temppu

Living

Toimittaja Reed Tucker

Päivitetty:

Vuonna 1962 presidentti John F. Kennedy seisoi Rice-yliopiston lavalla ja sanoi, että Amerikan on mentävä kuuhun ja että ihmiskuntaa ei voi estää ”tiedon ja edistyksen tavoittelussaan”.

Mutta kävi ilmi, ettei hän välittänyt paljoakaan tiedosta tai edistyksestä. Itse asiassa nuori presidentti ei tiettävästi ollut juurikaan kiinnostunut avaruudesta. Hän kuulemma sanoi MIT:n professorille, että raketit olivat rahan tuhlausta.

Siltikin vuonna 1961 hän sijoitti yhtäkkiä 25 miljardia dollaria ”kansallisen historian kunnianhimoisimpaan avaruusohjelmaan.”

”Kennedy ei ehdottanut sitä tieteen vuoksi”, kirjailija ja Smithsonianin Apollo-kokoelman kuraattori Teasel Muir-Harmony sanoi The Postille. ”Se oli oikeastaan osoitus siitä, mihin amerikkalainen teollisuus kykeni, ja osoitus amerikkalaisista arvoista.”

Uudessa kirjassaan Operation Moonglow: A Political History of Project Apollo” (Basic Books), joka on nyt ilmestynyt, Muir-Harmony kaivoi laatikoittain piilotettuja hallituksen asiakirjoja valottaakseen sitä vähän tunnettua roolia, joka propagandalla ja ulkomaansuhteilla oli avaruusohjelman vauhdittamisessa – pikemminkin kuin löytämisen ihmeessä.

Aluksi Eisenhowerin hallinto suunnitteli Apollo-ohjelman osittain keinona ”hillitä kommunismia, yhdenmukaistaa maailma Yhdysvaltojen kanssa ja vahvistaa Amerikan valtaa.”

Avaruuskilpailussa yksi Amerikan kohtaamista ongelmista oli kuitenkin se, että se oli häviämässä. Neuvostoliiton Sputnik-voitto pakotti maailman katsomaan Neuvostoliittoa ”hyvin erilaisessa valossa”, Yhdysvaltain tietotoimiston (USIA) mukaan. New York Timesin etusivun otsikko vuonna 1960 kuului: ”US Survey Finds Others Consider Soviets Mightiest”.

Vuonna 1961 Neuvostoliitto lähetti ensimmäisen ihmisen avaruuteen. Juri Gagarinista tuli välittömästi maailmanlaajuinen julkkis, joka myöhemmin lähti kiertueelle.

Kun Kennedy astui virkaan vuonna 1961, hallituksen PR-koneisto käynnistyi. Kennedy oli ”mies, joka ehkä paremmin kuin kukaan muu historiamme presidentti ymmärsi, miten ulkomainen mielipide toimi, mikä sitä muovasi, mikä sitä muokkasi ja miten sitä muokattiin”, USIA:n vt. johtaja Donald Wilson sanoo kirjassa.

Avaruuskilpailupropagandan osalta amerikkalaiset olivat päättäneet tehdä asiat toisin kuin neuvostoliittolaiset.

”Neuvostoliitto oli suhteellisen sulkeutunut sen suhteen, mitä se laukaisi, milloin se laukaisi ja mitä teknologiaa se käytti”, Muir-Harmony sanoo. ”Yhdysvallat otti erilaisen linjan, kutsui lehdistön raportoimaan laukaisuista ja lähetti avaruusaluksia ympäri maailmaa.”

Vuonna 1961 esimerkiksi Freedom 7, kapseli, joka vei ensimmäisen amerikkalaisen avaruuteen, oli esillä Pariisissa ja Roomassa, ja se keräsi yli miljoona kävijää.

”Kaksi nuorta miestä nousi avaruuteen tämän vuoden alussa”, luki USIA:n raportissa kongressille. ”Venäläinen oli ensimmäisenä ylhäällä, mutta amerikkalaisen saavutus oli laajemmin kuultu ja vielä laajemmin uskottu.”

Sen jälkeen, kun John Glennistä tuli ensimmäinen ihminen, joka kiersi maapallon kiertoradalle vuonna 1962, USIA ja ulkoministeriö valitsivat strategisesti edullisimmat kaupungit hänen kapselinsa, Friendship 7:n, esittelyyn.

Ensiesittelyssä Lontoossa tuhansia ihmisiä käännytettiin pois ylikansoituksen vuoksi. Pariisissa uteliaat odottivat viisi tuntia, mikä pakotti museon pysymään auki keskiyöhön asti. Egyptissä erään katsojan kuultiin sanovan: ”Luulin, että tämä avaruuslentohomma oli huhua, mutta nyt kun näen aluksen, uskon sen.”

Vuonna 1965 itse astronautit lähetettiin kiertueelle. Lyndon Johnson lähetti kaksi Gemini-astronauttia Pariisiin iloittelemaan.

Amerikkalaisten suurlähetystöt eri puolilla maailmaa alkoivat huutaa oman vierailunsa perään. Esimerkiksi Yhdysvaltain suurlähetystö Turkissa kirjoitti, että vierailu olisi ”erittäin hyödyllinen tälle NATO-kumppanille, joka on suoraan vastakkain Neuvostoliiton kanssa …”.

Kesällä 1969 Apollo 11:n kuuhun laskeutuminen antoi maailmalle ”yhden suuren harppauksen ihmiskunnalle” ja presidentti Nixonille valtavan tilaisuuden.

Nixon ajoitti ”diplomaattisen kiertomatkan nimenomaan hyödyntääkseen kuuhun laskeutumisen kansainvälistä suosiota”, kirjoittaja kirjoittaa. Hänen kahdeksan maan matkansa, joka sai nimekseen Operaatio Moonglow, pyrki osoittamaan huolensa Aasiasta ja Itä-Euroopasta ja sitoutumisensa rauhan turvaamiseen Vietnamissa viestillä, että ”jos ihmiskunta voi lähettää miehiä kuuhun, niin me voimme tuoda rauhan maapallolle”.

Operaatio Moonglow kantoi konkreettista hedelmää. Matkan varjolla Nixon ja hänen kansallinen turvallisuusneuvonantajansa Henry Kissinger pystyivät pitämään Pohjois-Vietnamin kanssa salaisia, takakanavien kautta käytyjä tapaamisia, jotka auttoivat tasoittamaan tietä sodan lopettamiselle.

Kuten Kennedy oli visioinut, avaruusohjelma paransi pitkälle Amerikan brändiä ja loi ”hyvän tahdon tunnetta”, kirjailija sanoo. Mutta viime kädessä ohjelma hyödynsi jotain suurempaa.

”Viesti, joka resonoi ihmisten kanssa ympäri maailmaa, ei ollut Yhdysvaltain suuruus ja vahvuus; se oli jakaminen, yhteisöllisyys ja avoimuus”, Muir-Harmony kirjoittaa. ”Se vaati luopumista nationalismin viestistä globaalin yhteenkuuluvuuden hyväksi. Jotta Apollo ’voittaisi sydämet ja mielet’, edistääkseen Yhdysvaltain kansallisia etuja, sen täytyi olla koko ihmiskunnan saavutus eikä koko ihmiskunnan puolesta.”