Ronnie Malley

Syksyn konsertissamme tänä vuonna marraskuulle. 3.-5.5. järjestettävässä syksyn konsertissamme esitämme ohjelman, joka käsittelee 1500-luvulla Espanjassa asuneiden sefardijuutalaisten musiikkia, ja toisin kuin joissakin aiemmissa renessanssimusiikkikonserteissamme, tässä konsertissa kuullaan Lähi-idän soitinta, jota yleisömme ei ehkä ole kuullut aiemmin: oudia.

Oudi on 11- tai 13-ääninen lyhytkauluksinen jousisoitin. Se tuotiin ensimmäisen kerran Espanjaan Irakista 900-luvulla, ja se innoitti lopulta luuttun ja kitaran luomista.

Tässä konsertissa meillä on onni saada yhteistyökumppaniksemme palestiinalais-amerikkalainen Ronnie Malley, joka on erikoistunut Lähi-idän musiikkiin ja opettaa arabimusiikkityöpajoja Chicagon julkisissa kouluissa. Malley esiintyy myös säännöllisesti useiden musiikkiryhmien kanssa, muun muassa Chicagon yliopiston Lähi-idän musiikkiyhtyeen kanssa. Hän on myös kirjoittanut ja säveltänyt oman näytelmänsä Ziryab, The Songbird of Andalusia, ja hän toimi hiljattain muusikkona ja konsulttina Goodman-teatterin Viidakkokirja-tuotannossa.

Pyysimme Malleya kertomaan hieman lisää oudin alkuperästä ja siitä, mitä yleisö voi odottaa kuulevansa tulevassa konsertissamme.

K: Miten altistuit Lähi-idän musiikille ja miten opit soittamaan oudia?

A: Musiikillinen matkani alkoi peruskoulussa soittamalla lyömäsoittimia bändissä ja myöhemmin kitaraa ja koskettimia perheeni bändissä isäni ja pikkuveljeni kanssa. Aloitin ammattimaisen musiikin soittamisen 13-vuotiaana kitaralla ja siirryin koskettimiin 15-vuotiaana. Perheyhtye soitti häissä, klubeilla ja festivaaleilla ympäri maata muun muassa Lähi-idän, Kreikan, Egyptin, Assyrian ja Pohjois-Afrikan yhteisöille. Näin hioin pääasiassa taitojani näiden alueiden musiikissa; minulla oli onni esiintyä ja olla oppisopimuskoulutuksessa vanhempien mestarimuusikoiden kanssa.

Oudin pariin päädyin noin 16-vuotiaana, mutta lähinnä tyydyttääkseni itseäni oppiakseni perinteisen soittimen omasta perinnöstäni, Palestiinasta. Ajattelin itsekseni, että tässä minä soitan tätä musiikkia kitaralla ja koskettimilla, länsimaisilla soittimilla, ja tuntui vain oikealta ja kunnioitettavalta opetella perinteistä soitinta.

K: Miten oud on samanlainen tai erilainen kuin luuttu ja kitara?

A: Periaatteessa oud on ikään kuin kitaran iso-, iso-, iso-isoisä. Se on luuttun edeltäjä, joka itse asiassa on saanut nimensä sanasta ”el oud”. Sana ”lute” on latinankielinen artikkeli ”the”, l’, ja sen perässä on sana ”ute”. El oud on siis luuttu. Näiden kahden soittimen muoto on samankaltainen, mutta niissä on joitakin virityseroja. Suurin ero sekä eurooppalaiseen luuttuun että kitaraan oli kuitenkin se, että niihin lisättiin kitarat. Lähi-idän oud on kitkaton, kuten viulu tai sello. Oudilla on lämmin, syvä ja maanläheinen sointi, jonka nailonjouset soivat plektralla, joka on yleensä valmistettu muovista tai härkäsarvesta. Perinteisesti plektrana käytettiin kotkan tai riikinkukon höyheniä, minkä vuoksi sanaa risha (arabiaksi höyhen) käytetään edelleen. Kauan sitten jouset tehtiin myös silkistä, suolesta tai näiden yhdistelmästä.

Q: Newberry Consortin esityksessä keskitytään 1400-luvun Espanjan musiikkiin. Soittivatko oudia tuolloin maurit, sefardijuutalaiset ja kristityt?

A: 1400-luvulle tultaessa Iberian niemimaan juutalaisilla, kristityillä ja muslimeilla kasvoi samankaltainen kansallinen identiteetti, kun he olivat jakaneet yhden kulttuurin uskonnollisine eroavaisuuksineen lähes seitsemän vuosisadan ajan, mikä on lähes kolme kertaa Amerikan ikä. Siten monia kolmen abrahamilaisen uskonnon asukkaita pidettiin pitkälti espanjalaisina juutalaisina, kristittyinä tai muslimeina, aivan kuten amerikkalaisia pidetään monista taustoista tulevina, jotka jakavat amerikkalaisen identiteetin moninaisuutta.

Tämän sanottuaan kuka tahansa heistä olisi potentiaalisesti soittanut oudia. Bagdadista kotoisin olevan muusikon Ziryabin uskotaan suurelta osin tuoneen oudin ja maqam-musiikin teorian Cordobaan 900-luvulla. Hän perusti kaikille avoimen musiikkikoulun. Vaikka Andalusia oli islamilaisen vallan alainen, on tallenteita, jotka osoittavat, että musiikki- ja poliittisiin hoveihin kuului ihmisiä kaikista kolmesta abrahamilaisesta uskontokunnasta. Ziryabin kollega Abu al-Nasr Mansour olikin juutalainen muusikko khalifa Abd El Rahman II:n hovissa Cordobassa, jossa oli myös kristittyjä muusikoita ja valtionpäämiehiä.

Mielenkiintoinen anekdootti on, että Espanjan inkvisition jälkeen nykyiseen Turkkiin lähteneet sefardijuutalaiset antoivat myös panoksensa jo olemassa olevaan osmanien valtakunnassa käytössä olleeseen musiikin teorian maqam-järjestelmään. Andalusialla ja moniarvoisuudella oli suuri vaikutus musiikin syntyyn kaikkien kolmen abrahamilaisen uskonnon edustajien panoksella. Tältä alueelta tuli paljon runoutta ja runomuotoja, joista Andalusia oli tunnettu. Jopa sefardit runoilijat, kuten Yehudi Halevi, jotka kirjoittivat ladino-kielellä (muinainen juutalais-espanjalainen kieli), käyttivät muwashahin kaltaisia runomuotoja, jotka oli usein kirjoitettu arabiaksi. Kaikki nämä asiat olivat andalusialaisen kulttuurin kehityksen tuotteita.

K: Onko olemassa muita länsimaisia soittimia, jotka kehitettiin Lähi-idän vaikutteiden tuloksena?

A: Vaikka monet pitävät ”maureja” eli pohjoisafrikkalaisia keskiaikaisen Espanjan islamilaisina hallitsijoina, itse asiassa Syyriaan ja Umayyadien dynastiaan oli vahva yhteys. Itäisen kulttuurin vaikutusta vastakkain Pohjois-Afrikan kulttuurin kanssa Iberian niemimaalla ei voi vähätellä. Oud tuotiin Espanjaan Irakista, ja siitä tuli lopulta luuttu ja muita luuttua muistuttavia muunnelmia, kuten mandoliini ja kitara. Myös monet muut jousi- ja lyömäsoittimet (esim. kastanetit) tulivat Espanjaan Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja jopa Etelä-Aasian eri alueilta. Egyptistä, Levantista, Persiasta ja Keski-Aasiasta löydetyt soittimet, kuten rebab ja kemenche (jousitetut piikkiviulut), johtivat lopulta muiden keskiaikaisten eurooppalaisten soittimien, kuten rebecin ja lyran, kehittymiseen, mikä puolestaan johti viulun keksimiseen. Pohjoisafrikkalaisista soittimista, kuten gumbrista, tuli lopulta banjo ja muita vastaavia jousisoittimia, aivan kuten bendir (runkorumpu, jossa on kiristetyt jouset) johti sellaisiin soittimiin kuin nykypäivän snare-rumpu.

K: Miksi olet henkilökohtaisesti innoissasi esiintymisestä tässä konsertissa?

A: Olen henkilökohtaisesti innoissani esiintymisestä tässä konsertissa, koska rakastan ennen kaikkea Andalusian kulttuuria ja historiaa. Minulle se edustaa pitkää ajanjaksoa (yli 700 vuotta), joka voi toimia esimerkkinä siitä, miten yhteiskunnat voivat kukoistaa moniarvoisuuden ja uskonnollisen monimuotoisuuden vallitessa ja samalla jakaa yhden kulttuurin, aivan kuten Amerikassa. Aina kun soitan arabialaista muwashahatia (andalusialainen musiikki- ja runomuoto), sefardimusiikkia, flamencoa ja jopa varhaista espanjalaista klassista musiikkia eri musiikkiryhmien kanssa, en voi olla tuntematta, että yhdistämme menneisyyden ja nykyisyyden sekä äänellisesti että sisäisesti. Uskon, että yleisö ei nauti ainoastaan lavalla esiintyvistä harvinaisista soittimista ja historiallisesta ohjelmistosta, vaan myös oikeista ihmisistä, jotka soittavat ja herättävät nuo soittimet ja tuon aikakauden henkiin, niin kuin se on saattanut aikoinaan olla tuolloin.