By Marty Levine

Huhtikuun 2009 maanantaina menin lounaalle kollegoideni kanssa ja tunsin, että ruoka oli jäänyt kiinni matkalla alas. Pystyin poistamaan sen vedellä.

Seuraavana iltana illallisella minulla oli sama kokemus.

Seuraavana iltana, tiistaina, menimme vaimoni kanssa katsomaan suosikkibändiämme, The Grateful Deadia, DC:ssä, ja jopa vesijuoma aiheutti minulle sitkeää närästystä. Nautin kahden tunnin aikana kokonaisen rullan Rolaideja, eikä helpotusta tullut.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona närästys ja pahoinvointi olivat niin pahoja, että jäin kotiin töistä. Sinä iltana menin internetiin yrittäessäni selvittää, mikä voisi aiheuttaa nämä oireet. UH-OH! Sanoin vaimolleni: ”Rakas, taidan olla pulassa. Minulla on joko paha GERD… tai minulla on ruokatorven syöpä.”

Torstaina varasin ajan tähystykseen, ja perjantaina ruokatorven ja mahalaukun liitoskohdasta löytyi 3 cm:n pituinen adenokarsinooma.

Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat lääkäreitä, joten keräsin heidät yhteen ja kerroin heille, että tarvitsen apua. He antoivat minulle neuvoja, jotka olisivat saattaneet pelastaa henkeni….mennä hoitoon paikkaan, joka näkee ja hoitaa paljon tällaista. Se on harvinainen sairaus, ja sinun on oltava kokeneissa käsissä.

Tein valtakunnallisen haun ja rajauduin Duke University Medical Centeriin, M.D. Andersoniin ja Johns Hopkinsiin. Koska asun DC:ssä ja olisin joutunut muuttamaan muihin paikkoihin kuukausiksi, valitsin Baltimoressa sijaitsevan Hopkinsin.

Kun tapasimme Hopkinsin onkologin kanssa, hän kävi läpi kaikki tietoni ja kertoi minulle ja vaimolleni, että minulla oli neljännen vaiheen EK. Katsoin hänen olkansa yli ja näin hänen tietokoneen näytöltä, että minulla oli 11-16 prosentin mahdollisuus elää VUOTTA.

Se oli huonojen uutisten loppu.
Aloitin erittäin aggressiivisen säteily- ja solunsalpaajahoidon. Minulla oli vyölaukku, joka pumppasi minuun kemoterapiaa 24/7 kuuden viikon ajan. Joka toinen maanantai sain sairaalassa infuusion toisesta kemoterapeuttisesta aineesta 4 tunnin ajan. Tämä tehtiin yhdessä viisi päivää viikossa tapahtuvan sädehoidon kanssa.

Kaverini, se ei ollut iso juttu ja täysin siedettävää.

Tiedän, että kaikki reagoivat eri tavalla… mutta vain siksi, että olet kuullut kauhutarinoita hoidosta, älä oleta, että se on sinun todellisuutesi. Minä selvisin kaikesta kevyesti, en menettänyt yhtään hiusta ja vain 2 kiloa. Lopussa he halusivat odottaa kahdeksan viikkoa leikkausta varten. Halusin tämän hemmetin jutun pois minusta ja painostin leikkauksen aikaistamista.

Tasan viisi viikkoa sytostaattihoidon jälkeen minut leikattiin THE (trans-hiatal esphagectomy).

Nyt se on toki iso leikkaus, pitkä ja monimutkainen, mutta leikkauksen jälkeen olet teho-osastolla muutama päivä ja olet lääkkeiden vaikutuksen alaisena.

En muista leikkauksen jälkeisistä muutamista päivistä juuri mitään. Kun kirurgi tuli juttelemaan kanssani, kysyin, oliko hoito kutistanut kasvainta vai ei. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Kasvainta ei ollut enää jäljellä… se oli täysin hävitetty kemo- ja sädehoidolla. Näin tapahtuu alle 25 prosentissa tapauksista.”

Olin nyt paremmassa kunnossa… ja sitten minulle kerrottiin, että yksi imusolmuke oli positiivinen syövän suhteen….se ei ollut suoraan kasvaimen vieressä (siksi olin 4. asteessa). ja meidän piti tehdä vielä kahdeksan viikkoa solunsalpaajahoitoa.

Ollakseni rehellinen, tuo toinen kierros oli vaikeampi, koska olin laihtunut 30 kiloa leikkauksen jälkeen enkä ollut enää yhtä iso ja vahva… mutta selvisin siitä. Minulle tehtiin neljä tähystystä vuodessa kahden ensimmäisen vuoden aikana. Kaikki olivat puhtaita.

Seuraavat kolme vuotta kävin kahdessa kuvassa vuodessa. Puhtaat kuin pilli.

6. elokuuta 2014 juhlimme viiden vuoden vuosipäivääni syöpättömyydestäni. Olen töissä, elän elämääni, matkustelen ja nautin ystävistäni ja perheestäni.

Onko hoidosta ja leikkauksesta seurauksia? Totta kai.

Syöminen ja nukkuminen voi olla haastavaa, mutta muuten voin hyvin. Harrastan liikuntaa, olen saanut kaksi kolmasosaa menettämästäni painosta takaisin ja näen perheeni hymyilevät kasvot.

Ystävät, jaan tämän tarinan osoittaakseni, että EK ei ole kuolemantuomio. Tilastot ovat numeroita, mutta me olemme ihmisiä. Joka kuukausi ja vuosi tehdään edistysaskeleita.

Esimerkiksi onkologini kertoi minulle, että oksaliplatiinin kaltainen solunsalpaaja muuttaa EC:n tilannetta.

Jatkakaa siis taistelua…pitäkää päänne pelissä ja positiivisena …jos mieli antaa periksi, keho seuraa perässä…ja pitäkää toivoa. Tämä peto ei ole vain hoidettavissa vaan parannettavissa….best…ML.